Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Tammikuun alussa katselin romaanini taittoversiota tietokoneen näytöltä. Nyt katselen, miten kirja ottaa ensiaskeleitaan maailmassa, jossa en enää voi pitää sitä kädestä tai päättää, että mennäänkin takaisin kotiin, turvaan. Näin se kuulemma menee aina, niilläkin konkareilla, jotka ovat julkaisseet pinon kirjoja. Tuntuu vähän siltä kuin päästäisi maailmalle lapsen, jonka kanssa on kulkenut vuosikausia. Kirjan kirjoittaminen ei sentään kestä yhtä kauan kuin lapsen kasvaminen aikuiseksi, mutta sen henkilöt tulevat niin tutuiksi kirjoittamisprosessin aikana, että heistä tulee kuin eläviä ihmisiä, ystäviä, lapsia. Oli mielenkiintoinen matka nähdä, kuinka kirja muovautui tekstistä näytöllä kirjaksi, jonka voi ottaa käteen, katsella ja haistella tuoretta painomustetta. Ja tällä kertaa erityisen mielenkiintoinen siksi, että olin mukana jokaisella stepillä, jotka kirjan synnytys tarvitsi. Pääsin vaikuttamaan kaikkiin vaiheisiin, mutta toki se toi myös vastuuta. Taittomallin valinta oli ensim...

Blogini alkoi peittyä niin paksun virtuaalisen pölyn alle, että on pakko päättää, annanko pölyn peittää sen näkymättömiin vai pyyhkäisenkö sen puhtaaksi. Päätin tehdä jälkimmäisen. Kolmen kuukauden paussiin ei ole yhtään järkevää syytä. Olisin voinut kertoa, miltä Splitissä näytti ja maistui lokakuussa, kun täällä pääosin vihmoi vettä. Tai olisin voinut kuvailla, miten sujui positiivinen marraskuuni. Kun iso joukko ihmisiä tällä hetkellä nauttii (tai kärsii) tipattomasta tammikuusta, itse päätin (koska marraskuu on inhokkikuukauteni) löytää jokaisesta marraskuun päivästä jotain positiivista ja kertoa sen Facebookin postauksissa. Ehkä palaan jossain vaiheessa kokeiluni tuloksiin. Kaiken lisäksi edellisen blogipostaukseni järjestysnumero oli 100, joten olisi ollut ihan tyylikästä päättää siihen. Alunperinhän ei ollutkaan kirjoitella ikuisuusblogia, mutta se kuitenkin onnistui täyttämään lokakuussa viisi vuotta. Tämä postaus on kuitenkin omistettu ihan toisenlaiselle asialle, joka ehkä ...

Kirjat ovat siitä mainioita kavereita, että aina löytyy sopivaa seuraa. Lenkille, arkisiin puuhiin, hiljaisiin hetkiin ja lyhyisiin taukoihin. Joko käteen tai kuulokkeisiin. Luen ja kuuntelen aika lailla kaikenlaista. Dekkareita, kirjoja, jotka nousevat monella tavalla muiden yläpuolelle, kirjoja, jotka viihdyttävät ja koskettavat. Ainut genre, joka ei mennyt jatkoon (kokeilin kyllä), on ns. hyvän mielen kirjat, joita on alkanut ilmestyä yhä enemmän. Niiden kliseisyys ja ohuus ei vaan jaksa innostaa. Valitsin muutamia viimeaikaisia lukukokemuksia kaikista kolmesta ryhmästä. Ensin kaksi, jotka ovat Kirjoja isolla alkukirjaimella. Sitten dekkari, joka on oman genrensä tähti. Ja lopuksi kolme sykähdyttä Herve Le Tellier: Poikkeama Vangitseva, outo ja pelottavakin tarina, joka osui lujaa. Se pakotti hetkittäin ajatukset sellaiseen asentoon, että puistatti. Kun tarina kerrottiin yksittäisten ihmisten elämien kautta, siitä tuli oudon elävä, mahdollinen ja kuitenkaan ei. Keskivaiheilla oli ...

Niitä nököttää rivissä ulko-oven vieressä. Ne näyttävät innokkailta täyttämään seuraavan tehtävänsä, turvaviiri sojottaa tukevasti. Hymyilyttää, kun katson niitä. Melkein odotan, että ne hymyilisivät takaisin. Mutta ne ovat vain koneita, jotka eivät näe hymyäni (eiväthän?). Kuulin nimittäin, että yksi niistä oli sanonut kiitos , kun sitä oli autettu tien yli. Kauppojen kuljetusrobotit ovat saapuneet keskuuteemme. Ja muutkin robotit. En yleensä innostu uusista teknisistä jutuista ja tietokoneen päivitykset ovat vain asioita, joita pitää silloin tällöin tehdä. Onneksi kone muistuttaa niistä ja minun vastuulleni jää vain painaa toimenpiteen hyväksyvää näppäintä. Yleensä en päivityksen jälkeen huomaa mitään muutosta. Paitsi jonkin aikaa sitten. Koneelleni oli ilmestynyt tekoälyohjelma, jolta saa kysyä ihan mitä sattuu ja joka kirjoittelee pyydetystä aiheesta. Siitä tuli hetkeksi uusi leikkikaluni. Aloitin kyselemisen arkisilla asioilla. Kysyin ensin, mitä voi tehdä, kun sataa eikä ol...

Todellisuus tarinan taustalla on aina jotain enemmän: kun maailma ja tarinan näyttämö ovat totta , kirjasta tulee jotain isompaa kuin kiinnostavakaan fiktio. Jostain syystä – ilman sen kummempaa valintaa – lukupäiväkirjani viimeaikaiset merkinnät sisältävät epätavallisen paljon tällaisia kirjoja. Vaikutusta on varmaan sillä, että perinteisen lukemisen rinnalle (tai oikeastaan jo ohi) ovat rynnistäneet äänikirjat. Ne kun kulkevat taskussa koko ajan, joten luettujen/kuunneltujen kirjojen määrä on lisääntynyt huimasti. Tässä muutamia eniten mieltä myllertäneitä kirjoja, joissa joko osa tapahtumista tai tarinan maailma on totta. Kristin Hannah: Tomun ja tuulen maa Koskettava ja rankka tarina 1930-luvun lamasta ja USA:n siirtotyöläisten elämästä. Hämmentävän ajankohtaisia nuo teemat ovat jälleen kerran, kun Eurooppaa ravistelevat Ukrainan sota ja pakolaiset. Kirjan lopputapahtumat lisäävät tarinan koskettavuutta: hyville ihmisille ei aina käy hyvin. Suurena yksilötason teemana kirjassa on...

Pihallani on kaksi omenapuuta. Ne ovat sen verran viisas parivaljakko, että tuottavat satoa vuorovuosin. Muuten olisinkin pulassa, koska omenoita tulee paljon, todella paljon. Tänä vuonna erityisen paljon ja siihen puuhun, jonka omput maistuvat paremmilta. Niinpä olen yrittänyt hyödyntää niitä niin paljon kuin ikinä pystyn: omenasosetuotanto porisee hellalla aina kun siihen vain löydän aikaa. Pakastimessa on enää hyvin vähän tyhjiä koloja, vaikka olen yrittänyt käyttää sieltä kaiken ylimääräisen. Tämä ei kuitenkaan ole tarina omenoista, vaan kirjoista. Tuotantolaitosta on nimittäin paljon helpompi pitää käynnissä, kun sen tekee äänikirjojen kanssa yhteistyössä. Olen kuunnellut kaikenlaista, tuttuja kirjailijoita ja uusia löytöjä, helmiä ja ei ehkä niin helmiä. Tässä muutamia, jotka ovat edesauttaneet omenasoseen syntymistä. Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa Moriartyn kirjoilla on tapana alussa hiukan haastaa: otti jälleen aikansa, ennen kuin tarina vei mennessään. Henkilöitä vilis...

Pilkon rytmikkäillä veitsenliikkeillä kiwiä, mansikoita ja viinirypäleitä aamupuuron piristäjiksi. Taivas ikkunan takana on kevään sininen, kutsuva ja ilostuttava inhottavien räntäsadeaamujen jälkeen. Naapuritalo näyttää hiljaiselta. Ihan tavallinen aamuhetki, jossa samanaikaisesti olen ja en ole läsnä. Mieleni tai paremminkin mielikuvitukseni on Sacramonten kujilla, Skotlannin nummilla, Atlanttia ylittävässä höyrylaivassa. En ole koskaan käynyt yhdessäkään noista ja kuitenkin tuntuu kuin olisin. Äänikirja vie minut pois leikkuulaudan ääreltä, antaa mielelle siivet. Niin se antaa myös lenkillä, jonka pituus on nykyään suoraan verrannollinen senhetkisen tarinan vetovoimaan. Olen siis edelleen täysin koukussa. Kokosin parhaita kuuntelukokemuksia ja muutaman perinteisen lukukokemuksen (joka edelleen on se paras tapa rakastua kirjaan). Meri Valkama: Sinun, Margot Tämä on upea kirja. Kirjan henkilöiden monikerroksisuus tekee heistä eläviä hahmoja, jotka lähes elokuvamaisesti piirtyvät m...

On ehkä liioittelua kutsua sitä addiktioksi. Se on kuitenkin koko ajan mielessä silloin, kun suunnittelen tekeväni sellaisia asioita, joita ei oikeastaan tarvitse juurikaan ajatella. Sen ajattelemisesta tulee kiva, melkein innostunut olo eikä malttaisi millään odottaa, että saa taas nauttia pienen tai suuren annoksen. Ja annoskoko tuppaa suurenemaan koko ajan. Ahmin niitä, kun teen puutarhahommia, ahmin niitä, kun keitän omppuja soseeksi. Noita kattilallisia on jo poreillut kymmenen ja yksi puu vasta kypsyttelee satoaan. Ei tunnu lainkaan työläältä ajatella, että pian on edessä uudet kymmenen kattilallista. Jopa silittäminen tuntuu nykyisin kutsuvalta hommalta. Olen siis vähintään koukussa. Äänikirjoihin. Meni melkoinen tovi, ennen kuin löysin nämä aarteet. Olin skeptinen. Ajattelin, että kirja pitää voida ottaa käteen, sitä pitää voida selailla, nuuhkia (uusi kirja tuoksuu lumoavalta!). Ajattelin, että kirja pitää nauttia silmien kautta, ei korvien. Aika outo ajattelutapa, koska kyseh...

Selailin   pitkästä aikaa lukupäiväkirjaani, johon raapustelen jokaisesta lukemastani kirjasta muutaman sanan. Luulen, että ne kirjat, joiden pelkkä nimi palautti muistikuvia ja tunteita, ovat juuri niitä, jotka minun olikin hyvä lukea. En väitä, että ne olisivat parempia kuin jotkut muut kirjat. Minulle niiden tarinat kuitenkin olivat jotenkin erityisiä. Jonkun muun lista olisi varmaan ihan erilainen. Vastapainoksi löytyi monen monta kirjaa, joista minulla ei ollut pienitäkään aavistusta, mitä kansien väliin piiloutuu. Ehkä ne kuitenkin silloin joskus, kun olen ne lukenut, ovat olleet lukemisen arvoisia, koska en ole jättänyt niitä kesken. Tämän postauksen kirjoilla ei ole mitään yhteistä, ei genreä tai teemaa tai mitään muutakaan. Yhteistä on ainoastaan se, että ne ovat vieneet mukanaan tai herättäneet ajatuksia. Kun tulee tunne, että kulkee henkilöiden mukana, kirja ei voi olla huono. Postauksen otsikkokin saattaa johtaa vähän harhaan ja on vähän hassua alkaa avaamaan sitä. Ta...

Kirjoittaminen on kuin hengitystä, luonnollista ja välttämätöntä. Luin jokin aika sitten jonkun kirjailijan haastattelusta suunnilleen tuon sisältöisen ajatuksen. En muista, kenen, mutta se ei olekaan oleellista. Kommentti on. Se jotenkin vaan osui maaliin. Onhan se vähän mahtipontinen – hengittämättä ei voi elää, mutta kirjoittamatta voi. Vaikka se olisikin aika ikävää elämää. En muista, minkä ikäinen olin, kun opin kirjottamaan ja lukemaan. Melkein kouluikäinen, luulisin, joten mikään kirjoittamisen ihmelapsi en ollut. Mutta ennen kuin opin nuo taidot, opin keksimään tarinoita, omia hupsuja polveilevia tarinoita, joilla sitten viihdytin ympärilläni olevia ihmisiä. Hulluin taisi olla tarina pitsilaukusta, jota kehittelin koko pitkän automatkan sukulaisvierailulle Pohjanmaalle. Mitään muistikuvaa ei kuitenkaan ole, mitä tuolle varsin oudolle päähenkilölle matkan varrella tapahtui. Kirjoituskone! Sedälläni oli oikea kirjoituskone, ja se oli minusta maailman ihmeellisin esine, joka t...