Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

711 kilometriä. Kävelyjeni saldo tämän vuoden aikana. Äkkiseltään luku näyttää isolta, mutta kun sen jakaa päivien määrällä, illuusio katoaa tai ainakin kutistuu. Päivää kohden omin jaloin tepastelua tulee vajaa 3,5 km päivässä. Se ei kauhean paljon vaadi. Olen kuitenkin aika tyytyväinen. Askelmittari on ainut koje, jolla mittaan tekemisiäni. Aktiivisuusmittari kuulostaa liian orjuuttavalta – haluan itse motivoida itseni liikkeelle sen sijaan, että komento näkyisi ranteessa vilkkuvassa näytössä. Kävelytilastoni toimii sekä iloisena kannustajana että herättelee, jos viikon kävelysaldo näyttää jäävän kovin vaatimattomaksi. Lapsena en voinut käsittää sitä, että aikuiset läksivät kävelylle. Mitä järkeä on vain kävellä eteenpäin, kun voisi tehdä niin monia hauskempia asioita. Ihmettelyni oli sukua pohdiskelulle, minkä takia aikuiset vain istuivat sohvalla ja puhuivat, kun tapasivat toisiaan. Mikseivät ne leikkineet? Näihin kysymyksiin tosin olen saanut vastauksen jo kauan sitten...

Lihaksia polttaa. Hiukset liimautuvat otsalle. Hiki virtaa. Koordinaatio pettää. Musiikki pauhaa ja kimpoilee jumppasalin seinistä. Ohjaajan ääni ylittää musiikin pauhun. Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Mutta kun ei jaksa. Mieliala velloo pettymyksen ja raivon välimaastossa. Muisto on kaukaa, 90-luvulta, jolloin oli mahdollista valita tehoaerobic, aerobic tai kevytaerobic. Valikoimassa ei vielä ollut body and mind -tunteja tai kehonhuoltoa. Pukeutumiskoodi sisälsi riemukirjavat trikoot ja vielä kirjavamman jumppapuvun, rullasukat, hikipannan ja aerobictossut. Ja oli muunlaisiakin hetkiä kuin tuo, riemua ja endorfiineja, kun haastava askelsarja meni prikulleen oikein. Päätin kuitenkin, että nyt riittää. Kroppa toivoo jotain muuta, pehmeämpää ja ystävällisempää. Löysin joogan, jota olin joskus ihan nuorena kokeillut yhden kauden ja todennut, että en millään pysty vain makaamaan ja karkottamaan ajatuksia tiehensä. Nyt pystyin. Jäin koukkuun, jos en ihan heti, niin hitaasti ja varmasti...