Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Nyt siitä voi jo kirjoittaa imperfektissä. Marraskuusta. Tuosta joka vuosi toistuvasta ajanjaksosta, jota ei nyt suoranaisesti odota. Saldo: yksi lisäkilo, laskematon (onneksi) määrä irtokarkkipusseja ja suklaapatukoita, kattilakaupalla omenasosetta (edelleen), tolkuton määrä sarjamaratonsessioita, 114 kävelykilometriä (onneksi), pieni pimeydenkarkotusreissu (tosin paikkaan, jossa oli melkein yhtä pimeää). Onneksi sentään myös ystävien kohtaamisia, vaikkakin normaalia vähemmän. Ystävilläkin on marraskuu. Kun pimeys laskeutuu iltapäivällä, tuntuu kuin joku olisi huputtanut koko kaupungin. Katselen pihalle, jossa ääriviivat alkavat häipyä ja pian jäljellä on vain yksiväristä pimeää. Seison siinä hetken ja tuijotan pimeään. Sitten suljen kaihtimet, sytytän lamppuja, monia lamppuja, välittämättä siinä hetkessä vähääkään sähkön kilowattituntihinnasta. Rakennan valoisan pesän, otan käteen kirjan tai läppärin ja avaan Cmoren tai Yle Areenan. Ja sen karkkipussin, jos en pysty sitä vastustama...

Muutama viikko sitten vietimme suhteemme 1-vuotispäivää. Yhteisen katon alla olemme tosin majailleet vasta yhdeksän kuukautta. Voin silti sanoa, että opintokokonaisuus alkaa olla valmis. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, oli luminen talvi, sellainen tavallinen talvi, joka alkoi pakkasella ja lumella ja päättyi kevätauringon säteisiin. Ensikohtaaminen oli lyhyt ja kohtelias, tarkastelin sinua kiinnostuneena, mutta myös melko kriittisesti ja pari päivää myöhemmin olin sitä mieltä, että suhteestamme ei ehkä kuitenkaan tulisi mitään. Tarvitsit kunnon kohennusta, enkä ollut varma, halusinko ryhtyä sellaiseen puuhaan. En kuitenkaan pystynyt unohtamaan sinua, joten yhteinen tarinamme alkoi vuosi sitten. Kesän perusopinnot olivat melkein kuin hauskaa leikkiä: aurinkoa, kypsyviä omenia ja vadelmia, leikatun ruohon tuoksua, samettisia pimeneviä iltoja grillin tuoksussa. Suhteen alku oli siis täydellinen. Syksy toi uudet värit, uudet tunnelmat. Oli hätkähdyttävää tajuta, kuinka pimeää pimeä o...

  Varmaan ikinä aiemmin vuoden vaihtuminen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä kuin tänään. Eihän todellisuudessa huomenna mikään ole kovin eri tavalla kuin tänään, mutta alkava vuosi tuntuu puhtaalta, uudelta ja ehkä myös hitusen toivolta. Vuosi 2020 on ollut järisyttävä. Kun se alkoi, kukaan ei pahimmissa scifiunissakaan varmaan voinut arvata, mikä oli odottamassa. Kun omassa elämässä koronan lisäksi tapahtui asioita, jotka laittoivat sekä tunteet että arkielämän myllerrykseen, vuoden todellakin suo loppuvan. Mansikkapaikan viimeinen vuosi on ohi ja jäljellä on vain ikävä, mutta kadonnut rauha on edelleen löytämättä. Sen etsiminen jatkuu, vaikka vuoden numerot vaihtuvat. Radiossa puhellaan menneestä vuodesta: jäikö siitä muistoihin muutakin kuin korona. Totta kai jäi. Vaikka vuoden yleisfiilis on synkkä, mahtuu vuoteen helmihetkiä, jolloin kaikki tuntui olevan hyvin. Ne olivat juuri niitä hetkiä, joiden avulla vuoden 2020 jaksoi rämpiä läpi. Niinpä päätin selata vuoden ku...

En taida olla ihan aito kaamosmasentuja. Onnistun välillä jopa nauttimaan elämästä, vaikka ikkunan takana näyttääkin olevan jatkuva yö, jos tarjolla on hyvä combo koukuttavaa sarjaa/kirjaa, eläviä kynttilöitä ja syntisen hyvää suklaata. Mutta silti. Jos joku meteorologi uskaltaa väittää (ja todennäköisesti uskaltaa), että tämä syksy mahtuu ihan normaaleihin rajoihin, en usko. En usko, vaikka tilastoissa olisi mukana jääkausi ja jurakausi ja kaikki muutkin ihmiskunnan kaudet. Minua ei kiinnosta edes se, jos joku kertoo, että tilastojen mukaan aurinko on paistanut niin ja niin monena päivänä. Ehkä se on kiusallaan käynyt kurkkaamassa kurassa ja vesisateessa rämpiviä ihmispoloja ohimenevän hetken, jotta pääsisi tilastoihin. Olen nähnyt auringon kuluneiden kahden kuukauden aikana ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Ja jos oikein pinnistelen positiivisia ajatuksia jostain kaamoksen peittämistä kerroksista, auringon kohtaaminen on tuntunut uskomattomalta onnenpotkul...