Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kesä päättyi jo pari viikkoa sitten virallisesti (vai voiko kesä päättyä virallisesti?). Niin kuin juhlat loppuvat, kun vieraat ovat lähteneet ja valot sammutettu ja juhlatilaan laskeutuu hiljaisuus. Säiden haltijoilla oli kuitenkin tarjolla iloinen yllätys: syyskuun alku ei tuntunut lainkaan syksyltä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpö viipyili iltamyöhän tunteihin asti. Syksy taisi alkaa viime yönä. Kuuntelin yön pimeydessä tuulen ulvontaa, joka oli aamulla vaihtunut sateen ropinaksi. Eikä se enää ollut lempeää kesäsadetta. Kesä on kummallinen vuodenaika. Se on jotain, joka on täynnä odotuksia, suunnitelmia, kuin jonkinlainen vuodenkierron määränpää, joka auttaa kestämään pimeyden ja jäätävät sadepisarat. Ei kai ole ihan tavallista, että vaikkapa talvea odottaa kiihkeästi ja lataa siihen isoja odotuksia. Tai kevääseen. Kevään odottaminen taitaa itse asiassa olla sen jälkeen tulevan kesän odottamista. En kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki muut vuodenajat olisivat ...

Postauksen otsikko on lainattu lehdestä, jonka jokaisessa numerossa on samanniminen juttu. Siinä enemmän tai vähemmän tunnetut ihmiset listaavat viisi asiaa, joista eivät halua luopua. Luen sen melkein aina, kun se osuu silmiin. Listan kautta saa vähän erilaisen tai ehkä arkisemman kuvan ihmisistä, joista on saattanut muodostaa mielikuvan uutisten tai haastattelujen perusteella. Niinpä aloin itsekin miettiä, mitkä olisivat sellaisia asioita ja tekemisiä, joista ehdottomasti haluan pitää kiinni tai ainakin niistä luopuminen olisi vaikea paikka. Joskushan ei voi valita ja silloin on vain taivuttava. Sellaisen paikan eteen jouduin lähimenneisyydessä, kun lapsuuden mansikkapaikka katosi elämästäni. Se olisi ilman muuta päässyt listalleni. Listalle tuli 12 asiaa, joista päätin valita kuusi. Se ei ollut ihan helppoa ja totesinkin, että listalla olevia asioita on melkein mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen. Osa on pieniä ja todella arkisia, osa tapoja elää. Siispä kas tässä kuusi fina...

Siitä on valtavasti aikaa, vuosikymmeniä, kun tyttö ja poika istuivat vierekkäin veneen penkillä. Isä kiskoi airoja voimakkain vedoin. Järven pinta aaltoili juuri sen verran, että kilometrin matka tuntui seikkailulta. Suurin seikkailu odotti kuitenkin määränpäässä, kun vene karahti maihin. Siellä oli itse asiassa vain tyhjä maakappale, jota peitti mustikanvarpumatto ja muutama puu, siinä vaiheessa vasta hento ja pikkuinen. Mutta se oli tytön ja pojan uusi mansikkapaikka, josta tuli ikuisesti osa heitä. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä touhua ja toivoa, rakentamista ja raivaamista. Jäätävän kokoiset koneet raivasivat tien läpi metsän, ja veneen tehtäväksi jäivät vain kauppareissut kyläkauppaan ja venekin sai peräänsä kolmehevosvoimaisen perämoottorin. Tyttö oli aika ylpeä sinänsä vaatimattomista veneilytaidoistaan. Päivät olivat täynnä aurinkoa, Viisikoita ja mustikanmakuisia metsäretkiä, illat saunan kipakoita löylyjä ja makkaranpaistoa rantagrillillä. Ja muutamaa vuotta myöhemmin kort...

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain...

Sain ystävältäni nipun kirjeitäni aikojen takaa. Hän oli yllättäen löytänyt ne  kaapin uumenista. Vanhin niistä oli melkein 40-vuotias, tuorein 90-luvun alkupuolelta. Hämmentäviä aarteita. Ajattelin, että luen ne hetkenä, jonka päätän etukäteen, jolloin ei ole mitään häiritseviä tekijöitä, jolloin on juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsen. Ei siinä niin käynyt. Istuin saman tien sohvalle, avasin kuoren, otin kirjepinon syliini ja luin ne kaikki. Melkein henkeä vetämättä. Ahmin sanoja, siirryin aikaan, jolloin kaikki oli toisin, jolloin tiesin elämästä paljon vähemmän. Kun olin lukenut viimeisen, järjestin kirjeet aikajärjestykseen, laitoin takaisin kuoreen ja talletin aarteet paikkaan, jossa ovat kaikki tärkeät paperini. Pikkuhiljaa, sana sanalta, kirje kirjeeltä niiden sisältö alkoi elää mielessäni. Yksi asia nousi ylitse muiden: kuinka paljon ihminen lopulta muuttuu elämänsä aikana. Tulin tulokseen, että paljon ja ei yhtään. Eläminen muuttaa, antaa asioille näkökulmi...