Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Hämmentävää. Kauhistuttavaa. Päässä ei liiku aiheen aihetta, josta tuntuisi saavan irti edes latteita lauseita. Ajatusten aallokko on tyyntynyt peilityyneksi pinnaksi tai ehkä peilikirkkaaksi jääksi, joka ei mene rikki vaikka sitä kuinka moukaroisi. Olenko ollut liian kauan korpimökin hitaudessa ja ainakin ulospäin tapahtumattomuudessa? Olenko tainnuttanut pääni liian pitkillä unilla ja metsän ja järven melkein meditatiivisella tuijottamisella? Katson kalenteriani. Kaksi tuoreinta viikkoa tosiaankin on aika lailla tyhjiä merkinnöistä: vain hieroja ja kampaaja. Mutta kun katson eteenpäin, kalenteri näyttääkin melkein hengästyttävältä. Lähes kaikkien viikonloppujen kohdalla yli kahtena tulevana kuukautena on merkintä, jo kunnolla sovittu tai päätetty tai sitten kysymysmerkillä koristettu. Ei tämä tyhjäpäisyys kalenteristani voi johtua. Joskus aiemminkin olen todennut, että aasinsillat ovat kävelykeppejä ojien yli, kun ajatus ja teksti eivät juokse flowna. Nyt on taas pakko

711 kilometriä. Kävelyjeni saldo tämän vuoden aikana. Äkkiseltään luku näyttää isolta, mutta kun sen jakaa päivien määrällä, illuusio katoaa tai ainakin kutistuu. Päivää kohden omin jaloin tepastelua tulee vajaa 3,5 km päivässä. Se ei kauhean paljon vaadi. Olen kuitenkin aika tyytyväinen. Askelmittari on ainut koje, jolla mittaan tekemisiäni. Aktiivisuusmittari kuulostaa liian orjuuttavalta – haluan itse motivoida itseni liikkeelle sen sijaan, että komento näkyisi ranteessa vilkkuvassa näytössä. Kävelytilastoni toimii sekä iloisena kannustajana että herättelee, jos viikon kävelysaldo näyttää jäävän kovin vaatimattomaksi. Lapsena en voinut käsittää sitä, että aikuiset läksivät kävelylle. Mitä järkeä on vain kävellä eteenpäin, kun voisi tehdä niin monia hauskempia asioita. Ihmettelyni oli sukua pohdiskelulle, minkä takia aikuiset vain istuivat sohvalla ja puhuivat, kun tapasivat toisiaan. Mikseivät ne leikkineet? Näihin kysymyksiin tosin olen saanut vastauksen jo kauan sitten