Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Olin jokin aika sitten tyttären kanssa teatterissa. Sen lisäksi, että Taru Sormusten Herrasta jaksoi huokailuttaa ihastuksesta jo toistamiseen, ilta oli erityinen. Esityksen jälkeen halusimme löytää ravintolan, jonka keittiö olisi auki vielä iltamyöhällä. Nälkäkin oli ainakin pienesti, mutta enemmänkin ehkä toive, että ilta ei loppuisi vielä. Mikä siinä oikein oli niin erityistä? Se, että kerrankin ja pitkästä aikaa saimme yhteistä aikaa ilman rooleja äiteinä, tyttärenä, nonnana. Löysimme ravintolan, joka oli lisäksi uusi tuttavuus molemmille. Tilasimme ruokaa ja tilasimme viiniä. Juttelimme asioista, ihan tavallisista asioista, mutta niistä tuli tärkeitä juuri siksi, että siinä pöydän molemmin puolin istui sillä hetkellä roolien paineista riisuttu juttukaveri. Roolit ovat tarpeen. On turvallista, kun rooli on hallussa. Tietää, mitä odotetaan ja miten on hyvä toimia. Kun alkaa miettiä, minkälaisissa rooleissa lähes huomaamattaan vierailee, lista on pitkä. Töissä rooli syntyy

On kulunut melkein kaksi kuukautta – tarkalleen ottaen 55 päivää - siitä, kun lähdin työpaikalta ilman avaimia ja henkilökorttia. Oudoissa fiiliksissä ja toisaalta koko maailma avoinna. Sen jälkeen puut ovat pudottaneet lehtensä, lämpömittari käväissyt miinuslukemissa ja maa saanut valkoisen kuorrutuksen. On sopiva aika pysähtyä noihin 55 päivään, katsoa hetkeksi taaksepäin. Itsearviointejahan tehdään jo päiväkodeissa ja töissä ne alkavat olla peruskauraa. En kuitenkaan listaa asioita ”jotka menevät hyvin” ja ”joissa on parannettavaa”. Haluan vain kurkistaa omaa lähimenneisyyttäni uteliaana. Kun työpäiviä oli vielä jäljellä, olin aika ymmälläni enkä oikein tiennyt miltä tuntui. Odotin ja melkein vihasin viimeistä työpäivää. Monet saman maagisen rajan ylittäneet ystäväni sanoivat, että totut tosi pian – toisaalta kuulin myös tarinoita, joissa sopeutumiseen oli mennyt vuosi. Mutta silmsalabim: solahdin välittömästi uuteen tapaan elää, ilman sen kummempia siirtymäriittejä. Tuota m

Itsenäisyyspäivää on jäljellä vain muutama minuutti, punaviiniä lasissa tilkkanen, Linnan juhlien jatkot päättymässsä. Ikkunan takana yö. Jetlag painaa vielä, mutta vain lempeästi. Jenni Vartiainen ja Sariola aloittavat Finlandiahymnin, ensin herkästi, sitten musiikki lähtee lentoon, kasvaa isoksi. Ja silloin se menee ihon alle, sysää tunteet liikkeelle.   Ja myös ajatusketjun, joka ei jätä rauhaan. Itsenäisyyspäivä on tietysti aina ollut erityinen päivä, mutta olen suhtautunut siihen vähän niin kuin tapakristittty: katsonut ties kuinka monta kertaa Tuntemattoman sotilaan, jos olen sattunut olemaan kotona, usein vain sillä puolella silmällä, kun toisella on ollut muuta tehtävää, seurannut Linnan juhlia, arvioinut pukuja, hakenut ihmisvirrasta tuttuja kasvoja. Ruoka on ollut ehkä hiukan mietitympää. Tänä vuonna söimme noutokiinalaista enkä ehtinyt katsoa Tuntematonta sotilasta. Nukuin pois jetlagia yli puoleen päivään, tyhjensin matkalaukkua ja täytin pesukonetta. Silti itsenäis