Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Auringonvalo leikkii, välkehtii ja heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus, välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä. Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista, vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamuk...

Aamuyöllä jyrähtelee ukkonen, jossain kaukana, unen rajamailla. Hätkähdän hereille, kun pamahtaa niin lujaa, että maa tärisee, sitten sataa, sataa ja sataa, on kuin kattoon paukuteltaisiin tuhansia nauloja. Kun hiljenee, nukahdan uudelleen kunnes näytelmä alkaa uudelleen, salamat välähtelevät, lasken ja odotan jyrinää, jotta tiedän kuinka monen kilometrin päässä ukkonen on. Tuntien päästä aurinko tulee esiin, se on niin kuuma, että ennusteet tulevasta helteestä on helppo uskoa. Olen yli kahdeksaan kuukauteen matkustanut kotoa kauemmas kuin 50 kilometrin päähän. Se on outoa, koska normaalisti olisin tuon ajan kuluessa matkustanut varmaan ainakin pari kertaa tuhansien kilometrien päähän. Ehkä siksi tuntuu erityiseltä, vähän juhlalliseltakin. Silti kaikki on niin tuttua, kuin vain voi olla paikassa, jossa on viettänyt kesiä vuosikymmeniä. Yksi pienenpieni asia oli kuitenkin toisin. Oikeastaan ihan mitätön asia, mutta siitä tuli erityinen. Vanhan radion edellisvuotiset paristot...