Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

  Pitkä, samettihiekkainen melkein tyhjä ranta. Kaukaisuudessa muutama lenkkeilijä ja koiranulkoiluttaja. Meren äänet, auringon lämpö, tuulen hento hipaisu. Riisun kengät, astun vesirajaan, siihen kohtaan, jossa aallot kääntyvät takaisin merelle. Askel toisen eteen, veden vilvoittava tunne. Kaikesta turhasta riisuttu elämän tunne valtaa mielen. Melkein loputtoman pitkältä tuntuneen talven jälkeen hetki on kuin makeaa hunajaa, samanaikaisesti rauhoittava ja riemastuttava. Olen muutaman vuoden tauon jälkeen Kreetalla, jolla on oma paikkansa sydämessäni. Koskaan aikaisemmin en ole ajoittanut reissua varhaiseen kevääseen, huhtikuun puoliväliin, vaan sydänkesään, jolloin lämpö on kohonnut huimiin lukemiin ja saari on kuhissut matkailijoita. Nyt on hyvällä tavalla erilaista. Asumme Staloksen kylässä, kymmenisen kilometriä Haniasta länteen. Kylä on yksi rannikon pienimpiä ihan Agia Marinan kainalossa ja vasta heräilemässä matkailukauteen. Moni remontoi ravintolaansa kesäkuntoon, joukko mi...

Sade alkoi yllättäen, isoina jääkylminä pisaroina, joita tuntui tulevan sekä ylhäältä että sivuilta. Pipo oli hetken kuluttua kuin ämpärissä lionnut lattiamoppi, toppatakki alkoi antaa periksi, se imi vettä kuin pesusieni eikä ehkä tarvitse kuvata, mitä sen alla olevalle vaatekerralle tapahtui. (Voi näitä urbaaneja kevyttoppatakkeja, jotka on varmaan suunniteltu aivan johonkin muuhun kuin ulkoiluun.) Mutta koska lenkki oli jo melkein puolivälissä, mitä suotta kääntyä takaisin. Jos olisin tiennyt, että sade yltyy yhä raivokkaammaksi piiskaamiseksi, olisin ehkä kääntynyt tai noussut ensimmäiseen bussiin, ihan mihin vain. Lopputuloksena palasin kotiin itkun ja raivon sekaisessa mielentilassa, riisuin litimärät vaatteet mytyksi esteisen lattialle, keitin tulikuumaa teetä ja kääriydyin sohvalle torkkupeittoon. Niin tai näin, eihän näin pitänyt tapahtua, piti olla pilvinen, mutta kuiva päivä. Kerrankin. Onneksi en ole laskenut tammikuun sadepäivien määrää – tulos olisi varmaan aih...