Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Sinisenmustassa yössä laulaa lintu, jonka melodiaa en tunnista. Vain täysikuu rikkoo tumman taivaan. Kun lintu vaikenee, tulee ihan hiljaista. Tuntuu, että olen tehnyt aikamatkan menneisyyteen tai hiljaisten kujien ja pienten vinojen talojen satumaahan. On melkein mahdoton kuvitella, että olen ison kaupungin sydämessä – vain muutaman askeleen päässä linja-autoasemalta. Olen kuitenkin ihan tavallisella reissulla ja asuntomme on arkisesti buukattu netistä. Valintakriteereinä oli kohtuullinen hinta, kohtuullinen sijainti ja mielellään ulkotila, parveke tai piha. Olen vähän koukussa reissukotien selaamiseen ja ehkä siksi aika usein tulee melkein täysosumia tai ainakin saa vähintään sen, mitä on odottanutkin. Tällä kertaa valintakriteerit täyttyivät ja kaupan päälle tuli vielä tunnelma, jota ei oikein pysty vangitsemaan netin esittelysivulle. Muutenkin tämä reissu oli vähän erilainen kuin monet aiemmat: en tiennyt kaupungista nimeltä Kaunas oikeastaan yhtään mitään. Useimmitenha

Saavun Krakovaan hämärän laskeuduttua, kuljen hämyisiä kujia ja etsin majapaikkaa. Istun Siperian yli kiitävässä junassa, katselen maisemaa, joka ei vaihdu. Seison Walesin kallioilla ja katselen tyhjää rantaa, jonka hiekkaan on piirretty kuvia. En ole koskaan käynyt Krakovassa, en matkustanut yli Siperian enkä seisonut Walesin rantakalliolla. Ja kuitenkin olen, tarinan mukana. Parhaat kirjat ylittävät sen sillan, jonka takana on tarinaan uppoaminen, eläytyminen ja mukana kulkeminen niin, että kun kirjan viimeinen sivu sulkeutuu, on kuin palaisi takaisin siihen maailmaan, josta lähti kirjan ensimmäisellä sivulla. Tuskin koskaan kuitenkaan käy niin, että matkan tekee yhdellä istumalla, mutta koko ajan olemassa on se kutkuttava tunne, että voi melkein milloin tahansa hypätä uudelleen kyytiin ja vain antaa mennä. Kun kävin ensimmäisen kerran Barcelonassa, halusin ehdottomasti kulkea Julian Caraxin jalanjälkiä ja reittejä, joista olin muodostanut päähäni kuvan. Nousu ikivanhalla