Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Syyskuun ensimmäinen päivä. Huomenna. Se tuijottelee minua kalenterista isoin silmin. Syksy siis alkaa virallisesti ja kesä, jonka alkamista odotin (ja varmaan moni muukin) ristiriitaisin ja jopa pelonsekaisin tuntein, on ohi. Ihan oikea kesä, johon mahtuivat (melkein) kaikki ne asiat, joita kesään kuuluu. Syksyn alkaminen on aina ollut minulle jotenkin erityistä aikaa. Se on enemmän alku kuin uusi vuosi, joka hujahtaa keskellä kaamosta ohi samalla tavalla ja yhtä nopeasti kuin sen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit. Syksy sen sijaan on täynnä uusia suunnitelmia ja odotusta. Ensimmäiset muistikuvat syksyn erityisyydestä ovat ensimmäisiltä kouluvuosilta. Uudet koulukirjat tuoksuivat ihanilta ja kaupasta sai lukujärjestyksiä, joiden hienoudesta ja määrästä kilpailtiin kavereiden kanssa. Niihin sitten raapustettiin opettajan antama lukujärjestys. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen oikea suunnitelma. Tuntui isolta. Kun ikävuosi alkoi kahdella numerolla, kouluvuoden alkamiseen alko

En voinut vastustaa kiusausta kloonata otsikkoa puolentoista vuoden takaa. Silloin pohdiskelin kevyellä otteella liikunnan jos en nyt ihan syvintä olemusta, niin jotain sinne päin:   Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa - Vai onko pakko? Uusi otsikko ei kuitenkaan ole ihan tarkka klooni. Loppuosa oli aiemmin kysymys, nyt se on toteamus. Ja aihekaan ei ole tällä kertaa sellainen, että sitä voisi käsitellä kovin kevyellä otteella. Yritän kuitenkin vältellä tolkutonta synkistelyä, koska siitä pitää media huolen. Nyt varmaan moni jo arvaa, mistä kirjoitan. Kirjoitan siitä, mistä en oikeastaan tykkää kirjoittaa. Siitä, että korona uhittelee taas. Tai ainakin median otsikoiden mukaan. Taas. Kun aamulla avasin netin (ehkä sekään ei ole kovin viisasta), yksi otsikko kirkui jonkin matemaattisen laskentakaavan tuottamaa skenaariota, joka alkoi oudosti näyttää Ruotsilta. Sen verran olen kuitenkin oppinut suhtautumaan noihin klikkauksia aneleviin otsikoihin, etten anna niiden nostaa sykettäni ainakaan