Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

”Jutskataanko taas tänään ennen kun aletaan nukkua? Mistä jutskattaisiin?” Pienen pojan silmät katsovat kohti, odottavat vastausta, näyttävät innokkailta. Meidän oma erityinen hetkemme yön kynnyksellä on tärkeä, sitä pitää vähän miettiä etukäteen. Suunnitella, mistä kaikesta ihmeellisestä ja hauskasta voisimme jutella. Kun niitä ihmeellisiä ja hauskoja asioita on niin paljon. Ja sitten juttelemme, isoista ja pienistä asioista, hupsuista ja vakavista asioista, siitä, mitä päivän aikana on tapahtunut ja mitä huomenna voitaisiin tehdä. Mitä jos aikuistenkin kesken jutskaaminen olisi näin luontevaa? Kuinka monta puhumatonta asiaa ja väärinkäsitystä jäisi syntymättä? Johonkin tuo välittömyys ja puhumisen helppous kuitenkin katoaa, vähä vähältä vuosien mittaan. Jossain vaiheessa (ainakin tytöillä ja vain siitähän minulla on kokemusta) salaisuudet ja haaveet ja pelot kerrotaan vain sydänystävälle, jonka kanssa parhaimmillaan tehdään verivala ja vannotaan ikuista ystävyyttä. Minäkin tein, mu

Se on vähän niin kuin tutustuisi uuteen ihmiseen. Johonkin sellaiseen, josta on kiinnostunut, joka tuntuu oikealta ja jonka kanssa haluaa viettää paljon aikaa. Sellaiseen, jonka kanssa haluaa luoda pysyvän suhteen ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Sellaista on tutustua taloon, josta ei vielä tiedä muuta kuin ne asiat, jotka lukevat kauppakirjassa ja myyntiesitteessä ja ne, jotka voi nopeasti silmäilemällä nähdä. Silloin ei vielä tunne talon tapoja ja luonnetta. Sen ääniä ja valoa, joka tulvii ikkunoista eri värisenä eri vuorokauden aikoina. Sen tuoksua, kun sauna lämpiää tai aurinko porottaa täysillä. Olemme tehneet tuttavuutta sinisen talon kanssa pian kolme viikkoa. Ensimmäinen hämärtyvä ilta ja sitä seuraava yö olivat hyvin erityisiä. Kun olin aivan kaksin talon kanssa, aistit herkistyivät aivan uudella tavalla. Kuuntelin pihan lintuja, mustarastaita ja joitain sellaisia, joita en tunnistanut. Kuuntelin, kuinka lämminvesivaraaja käynnistyi, kuinka jääkaappi hurisi. Silti tuntui,