Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m...

Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä. Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina...