Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Pimenevässä illassa laulaa mustarastas. Laulu kantautuu jostain pihan perältä soljuvana, kirkkaana. Haluan ajatella, että se on innoissaan: kevät tulee! Tunnen ilon, odotuksen sykähdyksen. Pian talven kohmettama maailma herää silmiään hieroen, aurinko jaksaa olla hommissa joka päivä hetken pitempään. Nyt pihan peittää vielä paksu jää, jossa on jo kuitenkin pitsireuna, joka risahtaa, kun sen päälle astuu. Haluan ja en halua rikkoa sitä. Vaihtuvat vuodenajat ovat vähän kummallinen juttu: välillä niitä rakastaa ja välillä   vihaa. Kun vuoropäivinä oli vesi/räntä/lumisadetta ja siihen hyytävä tuuli kuorrutukseksi, olisin hyvin voinut lahjoittaa talven johonkin ihan muaalle. Kun sitten pilviverho repesi ja aurinko heijastui hankikantolumesta, ajattelin, että tällaistahan voisi kaikin mokomin olla vaikka kuukausikaupalla. Oikeastaan olen koko elämäni ajan pitänyt erityisesti keväästä. Olen syntynyt keväällä ja jostain olen kuullut tai lukenut, että ihminen usein pitää siitä vuode

Lihaksia polttaa. Hiukset liimautuvat otsalle. Hiki virtaa. Koordinaatio pettää. Musiikki pauhaa ja kimpoilee jumppasalin seinistä. Ohjaajan ääni ylittää musiikin pauhun. Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. Mutta kun ei jaksa. Mieliala velloo pettymyksen ja raivon välimaastossa. Muisto on kaukaa, 90-luvulta, jolloin oli mahdollista valita tehoaerobic, aerobic tai kevytaerobic. Valikoimassa ei vielä ollut body and mind -tunteja tai kehonhuoltoa. Pukeutumiskoodi sisälsi riemukirjavat trikoot ja vielä kirjavamman jumppapuvun, rullasukat, hikipannan ja aerobictossut. Ja oli muunlaisiakin hetkiä kuin tuo, riemua ja endorfiineja, kun haastava askelsarja meni prikulleen oikein. Päätin kuitenkin, että nyt riittää. Kroppa toivoo jotain muuta, pehmeämpää ja ystävällisempää. Löysin joogan, jota olin joskus ihan nuorena kokeillut yhden kauden ja todennut, että en millään pysty vain makaamaan ja karkottamaan ajatuksia tiehensä. Nyt pystyin. Jäin koukkuun, jos en ihan heti, niin hitaasti ja varmasti

Kotini on minulle rakas. Se ei ole kovin käytännöllinen eikä siitä myynti-ilmoituksessa oikein voisi käyttää ilmaisua toimiva. Siinä on kolme kerrosta ja 33 porrasta, jotka kiertyvät kolmeen eri suuntaan. Ulkoeteisen väliovi narisee (voisin tosin varmaan vaikuttaa tähän seikkaan pienellä hoitotoimenpiteellä) ja lämminvesivaraajan toiminta on pakkasilla joka kerta uhanalainen. Mutta sillä on oma henki ja historia, joka tyystin puuttuu uudenkarheista, supertoimiviksi suunnitelluista asunnoista. Olen kirjoittanut tämän kodin historiaa jo yli 20 vuotta ja sitä ennen lukemattomat muut melkein sadan vuoden ajan. En tiedä heistä mitään, mutta välillä leikittelen ajatuksella ja kuvittelen, minkälaisia ihmisiä tässä on asunut 1910-luvulla, jolloin olemassa oli vain yksi kerros ja siinä hellahuone. Nukkuiko lattialla siskonpedissä rivi lapsia? Oliko vintillä pitkät pyykkinarut, joissa kuivuivat karheat pellavalakanat? Ajatusleikki johti jokin aika sitten toiseen ajatusketjuun: minkal

Olin ajatellut, että en käsittele blogissani poliittisia tai yhteiskunnallisia aiheita ja ajattelen oikeastaan edelleen samalla   tavalla. Mutta nyt en pysty sivuuttamaan päässäni pörräävää ällistystä ja siitä seurannutta ärtymystä. Katselin eilen A-Talkia, jossa keskustelun aiheena oli viime viikkojen ykkösjuttu. Ei tarvitse seurata uutisia ja mediaa kuin sillä toisella silmällä,   jotta tietäisi sen olevan vanhustenhuollossa esiin tulleet laiminlyönnit. Keskustelemassa oli neljä naista, kaksi hallituspuolueista, kaksi oppositiosta, ja jo tämä asetelma toki sai aikaan sen, mitä tällaisissa keskusteluissa tavoitellaan: kipakan näkemysten eron. Yksi kommentti kuitenkin sai tärykalvot tärisemään. Toinen hallituspuolueiden edustajista ehdotti, että kaikille eläkkeelle jääville pitäisi tehdä ”terveystarkastus”, jossa selvitetään, istuuko tuo ihmispolo sohvalla, juo kaljaa ja syö sipsejä. Siis mitä? Kun keskustellaan siitä, miten on mahdollista, että hyvin iäkkäät, avuttomat ja