Nariseva ovi ja 33 porrasta

Kotini on minulle rakas. Se ei ole kovin käytännöllinen eikä siitä myynti-ilmoituksessa oikein voisi käyttää ilmaisua toimiva. Siinä on kolme kerrosta ja 33 porrasta, jotka kiertyvät kolmeen eri suuntaan. Ulkoeteisen väliovi narisee (voisin tosin varmaan vaikuttaa tähän seikkaan pienellä hoitotoimenpiteellä) ja lämminvesivaraajan toiminta on pakkasilla joka kerta uhanalainen. Mutta sillä on oma henki ja historia, joka tyystin puuttuu uudenkarheista, supertoimiviksi suunnitelluista asunnoista.

Olen kirjoittanut tämän kodin historiaa jo yli 20 vuotta ja sitä ennen lukemattomat muut melkein sadan vuoden ajan. En tiedä heistä mitään, mutta välillä leikittelen ajatuksella ja kuvittelen, minkälaisia ihmisiä tässä on asunut 1910-luvulla, jolloin olemassa oli vain yksi kerros ja siinä hellahuone. Nukkuiko lattialla siskonpedissä rivi lapsia? Oliko vintillä pitkät pyykkinarut, joissa kuivuivat karheat pellavalakanat?

Ajatusleikki johti jokin aika sitten toiseen ajatusketjuun: minkalaisia ovat ne kaikki muut paikat, joita olen kutsunut kodeiksi, minkälaisia muistoja ne ovat piirtäneet mieleeni?

Ensimmäinen nökötti joen rannalla ja siinä oli iso omenapuutarha. Joessa oli voimakas virtaus ja isoja pyörteitä ja muistan, että siitä varoiteltiin vakava ilme kasvoilla. Tosin olin tuolloin niin pikkuinen, että tuskin sain leikkiä omenapuutarahassa ilman valvovia silmiä. Talo oli melkein vain mökki, huone ja keittiö. Niinpä pienelle tytölle oli kauhea kulttuurishokki muuttaa isoon kerrostaloon, kiivetä sen kaikuvia porraskäytäviä viidenteen kerrokseen, tottua siihen, että muut lapset soittivat ovikelloa ja kysyivät tuutsä leikkimään ulos (sitten, kun lopulta rohkenin mennä talon lasten joukkoon). Kodin keittiössä oli leveä ikkunalauta, jolla tapasin istua ja katsella ulos, kun äiti leipoi. Siitä näki, oliko ulkona kavereita. Pian kuitenkin muutimme taas, uutuuttaan kiiltävään rivitaloon, jossa sain ensimmäisen oman huoneen, jonka nurkassa oli rakkain huonekaluni, kapea kirjahylly, johon kokosin siistiin riviin omat kirjani. Silti jäi ikävä isoa pihaa ja kavereita.

Oman elämän alussa asunnot vaihtuivat tiuhaan ja ne olivat ja eivät olleet koteja. Ensimmäinen niistä ei unohdu koskaan: opiskelijakämppä vanhan kartanon väentuvassa, jossa asuin yliopistolta löytämäni kaverin kanssa (jonka kanssa yhteydenpito ei ole koskaan lakannut kokonaan). Bussi kulki muutaman kerran päivässä perille, muuten piti kävellä viitisen kilometriä lähimmältä pysäkiltä. Idylli piti kuitenkin jättää, kun tulivat ensimmäiset pakkaset ja vessa oli aamulla umpijäässä. Ylioppilastalon jaettu huone oli kuitenkin lämpimämpi. Vaikka opiskelija-asunnot (niitä ehti kertyä muistaakseni neljä) eivät olleet kovin kotoisia, niistä on jäänyt kaikkein eniten ihmisiä elämään.

Ensimmäinen omistusasunto tuntui hulppealta. Se ei ollut suuren suuri, mutta sijaitsi vanhassa kerrostalossa kaupungin keskustassa ja joku ystävistäni sanoikin, että tämähän on kuin pariisislaisasunto. Vaikka en vielä tuolloin ollut kertaakaan käynyt Pariisissa, ymmärsin, että se oli kohteliaisuus. Siitä kodista alkoi rakkauteni vanhoihin taloihin, niiden jokaisen omanlaiseensa henkeen.

Ei ole niin väliä, että kaikilla tavaroilla ei ole omaa tarkkaan suunniteltua paikkaansa, vaan ne löytävät sen jostain satunnaisesta kolosta. Niin kuin parkkihalli senkin alla. Silmä tottuu äkkiä.