Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Se on vähän niin kuin tutustuisi uuteen ihmiseen. Johonkin sellaiseen, josta on kiinnostunut, joka tuntuu oikealta ja jonka kanssa haluaa viettää paljon aikaa. Sellaiseen, jonka kanssa haluaa luoda pysyvän suhteen ja luottaa yhteiseen tulevaisuuteen. Sellaista on tutustua taloon, josta ei vielä tiedä muuta kuin ne asiat, jotka lukevat kauppakirjassa ja myyntiesitteessä ja ne, jotka voi nopeasti silmäilemällä nähdä. Silloin ei vielä tunne talon tapoja ja luonnetta. Sen ääniä ja valoa, joka tulvii ikkunoista eri värisenä eri vuorokauden aikoina. Sen tuoksua, kun sauna lämpiää tai aurinko porottaa täysillä. Olemme tehneet tuttavuutta sinisen talon kanssa pian kolme viikkoa. Ensimmäinen hämärtyvä ilta ja sitä seuraava yö olivat hyvin erityisiä. Kun olin aivan kaksin talon kanssa, aistit herkistyivät aivan uudella tavalla. Kuuntelin pihan lintuja, mustarastaita ja joitain sellaisia, joita en tunnistanut. Kuuntelin, kuinka lämminvesivaraaja käynnistyi, kuinka jääkaappi hurisi. Silti tuntui, ...

36 vuotta. Se on hirveän pitkä aika. Ja juuri tuon ajan lähes päivälleen asuin Portsassa. Jo ennen kuin muutin sinne, katselin aluetta sillä silmällä, valitsin tyttären päiväkodin alueelta ja fiilistelin tarhareissuilla ajatuksella, että tänne haluaisin muuttaa. Keskustan kerrostalo tuntui ihan epäsopivalta 3-vuotiaan asuinpaikaksi. Niinpä siitä lähtien minulla on ollut oma ulko-ovi. Paitsi nyt. Tosin tämä on väliaikaista, mutta 61 päivää jälleen kerrostalossa on saanut minut vakuuttuneeksi, ettei tämä ole minun juttuni. Talossa ei ole mitään vikaa, naapurit ovat pääosin tosi ystävällistä ja rauhallista porukkaa, sijaintikin alkaa tuntua kotoisalta. Mutta se oma ulko-ovi. Jokin kummallinen voima jumittaa tänne sisälle (paitsi kävelylle/lenkille, mutta eihän sitä jaksa tuntikausia päivässä). Ikkunan takana sama mummo tulee joka päivä ulos, istuu penkille, varmaan nauttii, ainakin nyt kun kesä on päässyt valloilleen. Osa naapureista tapaa pihakeinulla, syö välillä eväitä. Mutta minä ju...

Tiesin, että se on jossakin. VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin. Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa, mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti. Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa, entä...

Kun yön pimeinä tunteina havahdun hereille, ajatukset lähtevät aivan omille teilleen. Kuuntelen niitä kuin tarinaa, joka on jonkun muun tarina. Unen ja valveen raja tuottaa kuvia, jotka väillä tuntuvat yhtä aikaa hupsuilta ja pelottavilta. Istun junassa, jossa olen istunut jo viikkokausia. Juna kiitää eteenpäin enkä tarkkaan tiedä, mihin se on menossa tai koska se pysähtyy. Muutaman kerran se on pysähtynyt sen verran, että olen ehtinyt pistäytyä radan varrella olevassa tyhjässä talossa. Yhdessä oli niin jyrkät portaat, että ne piti kontata ylös ja ylhäältä löytyi kaksi pikkuruista huonetta, joissa kaikui menneisyys ja tyhjyys. Alakerrassa oli vanhan ihmisen koko historia, nariseva keinutuoli ja muhkurainen heteka. Toisessa oli hirveän monta huonetta, jotka kaikki oli kuorrutettu hämmentävällä määrällä koriste-esineitä. Ja sitten on se yksi talo, jonka edessä juna on pysähtynyt jo muutamankin kerran. Siinä talossa on olo, että täällä haluaisin asua. Juna kuitenkin kiitää eteenpäin, pudo...

Vaikka rakastankin pitkien tarinoiden kirjoittamista, tätä jatkokertomusta en olisi halunnut kirjoittaa. Sen ensimmäinen osa ilmestyi pari viikkoa sitten, ja silloin sitä reunusti vielä hentoinen keveys ja toive, että kaikki kuitenkin järjestyy. Nyt nuo reunukset ovat kuivuneet ja karisseet tarpeettomina lattialle. Mansikkapaikan kohtalo alkaa olla sinetöity ja jäljellä on vain kylmän virallisia toimia, joiden lopputulos näyttää aika selvältä. Henkinen irrottautuminen on jo alkanut. Mutta koska usein isot asiat tulevat rytinällä, case naapurin rummutus on saanut uusia synkkiä sävyjä. Nopeasti tehty äänieristys (kuinka ammattitaitoinen se sitten mahtoikaan olla) ei juurikaan muuttanut tilannetta ja rumpalityyppi pitää oikeutenaan harjoitella tuntikausia päivässä. Alun ystävälliset keskustelut päättyivät lopulta oven lyömiseen kiinni nenän edestä ja kehotukseen korjata oma asuntoni. Siinä sitten ihmettelin, että what, millä ihmeen logiikalla kukaan voi edes esittää tuollaista. Koska...