Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Siitä on valtavasti aikaa, vuosikymmeniä, kun tyttö ja poika istuivat vierekkäin veneen penkillä. Isä kiskoi airoja voimakkain vedoin. Järven pinta aaltoili juuri sen verran, että kilometrin matka tuntui seikkailulta. Suurin seikkailu odotti kuitenkin määränpäässä, kun vene karahti maihin. Siellä oli itse asiassa vain tyhjä maakappale, jota peitti mustikanvarpumatto ja muutama puu, siinä vaiheessa vasta hento ja pikkuinen. Mutta se oli tytön ja pojan uusi mansikkapaikka, josta tuli ikuisesti osa heitä. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä touhua ja toivoa, rakentamista ja raivaamista. Jäätävän kokoiset koneet raivasivat tien läpi metsän, ja veneen tehtäväksi jäivät vain kauppareissut kyläkauppaan ja venekin sai peräänsä kolmehevosvoimaisen perämoottorin. Tyttö oli aika ylpeä sinänsä vaatimattomista veneilytaidoistaan. Päivät olivat täynnä aurinkoa, Viisikoita ja mustikanmakuisia metsäretkiä, illat saunan kipakoita löylyjä ja makkaranpaistoa rantagrillillä. Ja muutamaa vuotta myöhemmin kort

Joskus aikaisemmin tuollainen lupaus oli monien sarjojen lopputekstien seassa. Se taisi olla aikaa, jolloin kunnon cliffhangereita ei vielä kovin paljon käytetty, mutta katsojalle haluttiin vakuuttaa, että lisää herkkua on luvassa. En nyt kuitenkaan aio pohdiskella sarjojen syvintä olemusta, vaan tulossa taitaa olla ajatusten, aiheiden ja aasinsiltojen siskonmakkarasoppa, jonka sisällöstä en itsekään ole vielä ihan varma. Oman jatkokertomukseni episodien loppuun tuon otsikon lauseen voisi kyllä hyvinkin liittää. Eihän jatkuvuudessa sinänsä ole mitään vikaa, useimmiten se tarkoittaa ennustettavuutta ja turvaa hyvässä mielessä. Mutta kun jatkuvuus alkaa liittyä liian moneen sellaiseen asiaan, joista haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon, se ei enää ole yhtään kivaa. Mansikkapaikan kohtalo on edelleen avoin, mutta se ovi tuntuu sulkeutuvan vääjäämättömästi. Suremisen aika on sitten myöhemmin. Kadonneen rauhan metsästäjät ovat edelleen liikkeellä, mutta hiukan rauhallisemmalla tempolla