Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Viikko Roomassa oli juuri se, mitä tarvitsin keskellä lumiloskaista on-off-talvea. Kun istuimme taksissa lentokentältä kaupunkiin ja leppeä iltailma puhalteli auton raollaan olevasta ikkunasta, oli voittajan olo. Eikä pelkästään siksi, että loska oli hetkeksi jäänyt taakse. Tällä reissulla oli jo suunnitteluvaiheesta saakka pomppuja ja esteitä ylitettäväksi, joten kaupungin ääriviivojen lähestyessä päälle valahti helpotus ja ilo. Ensimmäinen pomppu oli edessä jo pari kuukautta ennen reissua, kun lentoyhtiö mielivaltaisesti vaihteli lentoaikoja ja jopa päivämääriä. Lopulta päätimme, että riittää ja hankimme uudet lennot järkevillä aikatauluilla (onneksi rahat alkuperäisestä sai mukisematta takaisin). Sitten tulikin vähän isompi aita ylitettäväksi: reissukaveri sairastui matkan kynnyksellä. Onneksi ystäväpiirissäni on reissuinnokkaita, joten sain uuden tutun reissukaverin aika pienellä markkinoinnilla. Ja sitten vielä yksi hässäkkä koneessa lähtöportilla: joku herrahenkilö alkoi käyttä...

Istun paikalla 5A, jonka istumapaikkalotto minulle arpoi. Kävi hyvä tuuri, ikkunapaikka suo näkymän länteen, auringonlaskuun. Lento kestää vähän alle neljä tuntia ja koko sen ajan saan katsella auringonlaskua. Tuntematta sen enempää faktoja, lentokoneen nopeus ja auringonlaskun ajankohta pohjoiseen päin mentäessä sopivat jotenkin hyvin yhteen: näyttää siltä, että laskeva aurinko on pysähtynyt. Ylimpänä on hentoa vaaleansinistä, jonka alapuolella keltainen vaihtuu oranssin kautta syvänpunaiseksi. Alla taivas on tumma, lähes musta. Sen katseleminen on vangitsevaa. Olemme palaamassa Rodokselta. Matkaystäväni istuu rivillä 8 ja varmaan nukkuu. En ole koskaan osannut nukkua lentokoneessa ja niinpä käytän sen kulloinkin sopivalla tavalla, usein äänikirjan kuuntelemiseen tai vain omiin ajatuksiin vajoamiseen. Tämä on kuitenkin parempaa. Yli kahteen vuoteen matkustaminen ei ole ollut sellainen itsestäänselvyys kuin se oli vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta. Jos talous salli, helposti reis...

Ilta on hämärtynyt, katu kiiltää sateen jäljiltä, katusoittajan kuulaan kauniit sävelet leijailevat ilmassa, soitto vaihtuu uuteen melodiaan seuraavassa kadunkulmassa. Toinen toistaan hurmaavammat pastellinväriset rakennukset seisovat ikiaikaisina ympärillämme, ikkunasilmät tuikkien. Kävelemme verkkaisesti, tarkoituksella hitaasti, jotta hetki kestäisi. Viimeinen reissuilta on suloisen tunnelmallinen. Niin tuttua ja vähän outoa samalla kertaa: olemme ystäväreissussa pitkän odotuksen ja yli kahden vuoden tauon jälkeen. Näkyvästi erilaista entiseen ovat maskinaamat ratikassa ja kaupoissa, ei oikeastaan paljon muu. Ihmiset ovat kuten aiemminkin, elämässä kiinni. Kadut ovat ehkä hiukan tyhjempiä, mutta se on oikeastaan mukavaa, rauhallista. Ja onhan marraskuu, ei siis ihan reissusesonkia. Gdansk on tuttu kaupunki ja sopivan lähellä. Siitä päätimme aloittaa, kun kakkosrokotus oli tuikattu kaikkien käsivarteen. Ei edes keskusteltu siitä, voimmeko, vaan siitä, milloin. Marraskuu on hyvä k...

Jos joku olisi vähän yli vuosi sitten kuvaillut juuri päättynyttä kesääni, olisin todennut, että kahvinporoista ennustaminen ei ehkä ole se kaikkein paras tapa kurkistaa tulevaisuuteen. Että muka ei enää olisi mökkireissuja ja että asuisin jossain muualla kuin siellä, missä oli melkein ikiaikainen kotini. Ja että reissaaminen olisi edelleen vain pään sisällä tapahtuvaa haaveilua ja muistelua. Tähän viimeiseen ennustukseen olisin ehkä pitkin hampain saattanut heiveröisesti uskoakin, vaikka todennäköisesti olisin yrittänyt väittää, että kyllä kai korona sentään vuoden päästä on pelkkä kurja muisto. Mutta niin vain kävi, että havahduin uuteen kesään hurjan vuoden jälkeen, muuttolaatikoiden keskelle, talossa, jossa vielä tuoksui remontti. Kummallisissa fiiliksissä, tietoisena siitä, että kesän maantieteelliset rajat olisivat tosi suppeat. Ei siis innostunutta, mutta vähän stressaavaakin auton pakkaamista mökkireissuja varten, ei käyttämättömiä lentolippuja. Vain toisiaan seuraavia kesäpä...

Tiesin, että se on jossakin. VHS-video Sliding Doors, yksi suosikkileffoistani kauan sitten ja ehkä vieläkin. Se löytyi laatikosta, jota en ollut avannut varmaan kymmeneen vuoteen. Enkä olisi avannut nytkään, jos en olisi tekemässä megalomaanista raivaushommaa huimaavaa vauhtia lähestyvän muuttopäivän takia. En muista ihan tarkkaan leffan koko tarinaa, mutta lähtökohtana on tilanne, jossa päähenkilö ehtii hissiin sekä vaihtoehtoinen tilanne, jossa hissin liukuovet sulkeutuvat nenän edestä. Tämä pienenpieni tapahtuma on traagisen ratkaiseva päähenkilön elämässä: vaihtoehdot vievät elämän täysin erilaiseen suuntaan, lopullisesti. Tästä syntyi ajatusketju (jonain sellaisena hetkenä, jona en enää jaksanut raivata, en jaksanut lukea tai edes katsoa televisiota). Tuollaisina hetkinä ajatukset tuppaavat ravaavan villeinä ja tuottavan ties minkälaisia tarinoita. Entä jos koronaa ei olisi olemassakaan? Entä jos ei olisi ollut pakko luopua mansikkapaikasta? Entä jos en olisi löytänyt taloa, entä...