101261 askelta ikuisessa kaupungissa

Viikko Roomassa oli juuri se, mitä tarvitsin keskellä lumiloskaista on-off-talvea. Kun istuimme taksissa lentokentältä kaupunkiin ja leppeä iltailma puhalteli auton raollaan olevasta ikkunasta, oli voittajan olo. Eikä pelkästään siksi, että loska oli hetkeksi jäänyt taakse. Tällä reissulla oli jo suunnitteluvaiheesta saakka pomppuja ja esteitä ylitettäväksi, joten kaupungin ääriviivojen lähestyessä päälle valahti helpotus ja ilo.

Ensimmäinen pomppu oli edessä jo pari kuukautta ennen reissua, kun lentoyhtiö mielivaltaisesti vaihteli lentoaikoja ja jopa päivämääriä. Lopulta päätimme, että riittää ja hankimme uudet lennot järkevillä aikatauluilla (onneksi rahat alkuperäisestä sai mukisematta takaisin). Sitten tulikin vähän isompi aita ylitettäväksi: reissukaveri sairastui matkan kynnyksellä. Onneksi ystäväpiirissäni on reissuinnokkaita, joten sain uuden tutun reissukaverin aika pienellä markkinoinnilla. Ja sitten vielä yksi hässäkkä koneessa lähtöportilla: joku herrahenkilö alkoi käyttäytyä niin oudosti, että vieressä istuvat ilmoittivat pelkäävänsä tuota tyyppiä. Ennen kuin pääsimme ilmaan, joukko poliiseja ajoi paikalle ja miehelle tuli vähän erilainen reissu. Niinpä Italian maaperä jalkojen alla tuntui pieneltä saavutukselta.

Mutta sitten itse Rooma, kaupunki, jota kuvailemaan tarvitaan epätavallisia adjektiiveja. Tämä oli jo seitsemäs reissu tuohon mykistävään kaupunkiin enkä voisi varmaan koskaan ajatella, että nyt se on nähty enkä enää palaa. On jännittävää, kuinka päänsisäinen kuva ja kartta muuttuu, mitä enemmän kaupunkiin tutustuu. Muistan, kuinka se ensimmäisellä reissulla tuntui kaoottisen suurelta ja hämmentävän kauniilta. Hämmentävän kaunishan se on jokaisella kerralla, mutta hiukan eri tavalla. Nyt tunnen kaupunginosat, tiedän, miten niihin kätevimmin pääsee, osaan arvioida etäisyydet ainakin suunnilleen, näen kartan päässäni ja pystyn suunnistamaan sen mukaan.

Paitsi tällä reissulla yhtenä päivänä. Tiesin, mihin olimme menossa, tiesin, missä se on kartalla ja tunsin reitin osittain myös konkreettisesti. Ei pitäisi olla kutenkaan liian itsevarma. Tein risteyksessä yhden 90 asteen virhearvioinnin ja niinpä ajauduimme seudulle, joka alkoi näyttää kummallisen vieraalta. Ja jokikin oli kadonnut kokonaan. Onneksi löytyi pieni kiinalainen ravintola, jossa tankkasimme energiaa. Sen jälkeen otin käyttöön myös goolemapsin ja totesin, että en ehkä sentään täydellisesti osaakaan suunnistaa päänsisäisen kartan avulla. Google kertoi, että olimme Garbatellassa, asunnoltamme melkein 10 kilometriä, joita koko päivälle kertyi lopulta 14, mutta toisaalta emme olisi varmaan muuten ikinä nähneet seutuja, joilla sinä päivänä seikkailimme.

Reissujen helmiä ovat useimmiten suunnittelemattomat tapahtumat ja kohtaamiset. Yksi tällainen oli Piazza Navonalla tapaamamme taidekauppias, jonka kanssa juttelimme pitkään taiteesta (reissukaverini on siinä aiheessa hyvä), suomen kielestä ja vähän muustakin. Tästä kohtaamisesta mukaan lähti kaunis okransävyinen maalaus, jonka innoittajana on ollut Trastevere, joka on tunnelmallisinta Roomaa ja jonka hämärtyvillä ja hämyisästi valaistuilla kujilla on lumoavaa kuljeskella.

Via del Babuinon varrelta löytyi kahvila, jonka edessä jouduimme hieraisemaan silmiämme. Se oli täynnä veistoksia, eikä mitään pieniä patsaita, vaan huoneen korkuisia hahmoja. Olihan sinne ihan pakko mennä istumaan, vaikka kaksi aperolia maksoikin 37 euroa.

Lopuksi ravintolavinkki: Terminin lähellä sijaitsevassa Famigliassa ei jää nälkäiseksi, annokset ovat isoja ja makoisia ja tunnelma on kotoisa. Toinen ravintola, joka jäi mieleen, oli pizzeria Centro Storicossa. Siellä meidät toivotettiin tervetulleiksi lausahduksella Do you want food or do you want a hug? Tilasimme kuitenkin pizzat, koska meillä oli kova nälkä.