Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Vain vähän yli viikko sitten maailma muuttui. Ei odottamatta eikä rytinällä, mutta tavallaan kuitenkin. Lukuun ottamatta niitä, jotka elävät täydessä mediapimennossa, jokainen osasi odottaa sitä. Varmaan lukematon määrä silmäpareja istui melkein henkeä pidättäen television ääressä, kun hallitus pahasti myöhässä marssi paikalle ja alkoi luetella numerojärjestyksessä asioita, jotka olisivat eri tavalla kuin eilen. Meillä näitä silmäpareja oli paikalla kolmet, neljännet onneksi olivat kiinnostuneempia ninjoista ja legotorneista. Kun tapahtuu jotain isoa ja odottamatonta, kestää aikansa, ennen kuin viesti menee sen verran perille, että alkaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ja eri ihmisryhmille erikseen. Media alkoi pursuillla tarinoita anarkistipapoista ja -mummoista, jotka olivat päättäneet viis veisata moisista rajoituksista. Päivä päivältä näitä uhkarohkeustarinoita alkaa olla vähemmän. On pakko hyväksyä, että nyt taitaa olla tosi kyseess

Ensin se oli vain ohimenevä uutinen, pieni piste kartalla jossain hyvin kaukana. Asia, joka vilahteli keskusteluissa pienempänä kuin etuajassa puhjenneet kirsikankukat. Jossain Kiinan maakunnassa, jonka nimi ei aiemmin ollut tuttu, joku oli saanut tartunnan torilla, jossa myytiin eläviä ja kuolleita eläimiä. Siis jotain, joka nyt ei millään voisi tapahtua täällä. Silloin ei kukaan arvannut. Eikä ehkä vielä silloinkaan, kun Kiinassa alettiin eristää kaupunkeja ja sulkea julkisia liikennevälineitä. Uutisissa haastateltiin vaihto-opiskelijoita, jotka miettivät, pitäisikö palata kotiin. Mutta ei hätää. Sitten tuli Lappiin revontulituristi, joka napattiin saman tien talteen, hoidettiin kuntoon ja lähettiin takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kaikki siis hyvin. Kun Pohjois-Italiasta alkoi kuulua uutisia supertartuttajasta ja kaupunkien eristämisestä, tuli ensimmäisen kerran olo, että mitä oikein on tapahtumassa. Vielä muutama viikko sitten olimme melkein varmoja, e

Mä en vaan kestä sitä Kerttua. No mitä nyt taas? No kato, ne Juhanin synttärit. Mä huomasin, kun se skannasi mun kattaukseni ja oikein näin, kuinka se ajatteli, että ei se taaskaan ole osannut valita liinaa ja serviettejä väri väriin. Mitä sä siitä välität. Et ois kutsunu koko muijaa. No kun se on mun veljen vaimo, ei kai sitä voi olla kutsumatta. No niin joo. Mennääks uimaan? Kun aloitin uudelleen uintiharrastuksen, en muistanut, kuinka herkullinen paikka höyrysauna on. Herkullinen se on jo itsessään. Kun kuuluu vain humina, kun pehmeä höyry sakenee ja lämpö kietoutuu lempeänä ympärille, hetkeen voisi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Ja usein jäänkin, aika pitkäksi. Joskus koko sauna on vain yksin minun, mutta useimmiten minulla on seuraa, välillä yhtä hiljaista kuin itsekin olen, välillä kovinkin äänekästä. Höyry luo kuitenkin kummallisen illuusion, että on kaksin kaverin kanssa tai ei ainakaan kuuloetäisyydellä. Niinpä olen kuullut hauskoja, hämmentäviä ja surul