Voi korona minkä teit

Ensin se oli vain ohimenevä uutinen, pieni piste kartalla jossain hyvin kaukana. Asia, joka vilahteli keskusteluissa pienempänä kuin etuajassa puhjenneet kirsikankukat. Jossain Kiinan maakunnassa, jonka nimi ei aiemmin ollut tuttu, joku oli saanut tartunnan torilla, jossa myytiin eläviä ja kuolleita eläimiä. Siis jotain, joka nyt ei millään voisi tapahtua täällä. Silloin ei kukaan arvannut.

Eikä ehkä vielä silloinkaan, kun Kiinassa alettiin eristää kaupunkeja ja sulkea julkisia liikennevälineitä. Uutisissa haastateltiin vaihto-opiskelijoita, jotka miettivät, pitäisikö palata kotiin. Mutta ei hätää.

Sitten tuli Lappiin revontulituristi, joka napattiin saman tien talteen, hoidettiin kuntoon ja lähettiin takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kaikki siis hyvin.

Kun Pohjois-Italiasta alkoi kuulua uutisia supertartuttajasta ja kaupunkien eristämisestä, tuli ensimmäisen kerran olo, että mitä oikein on tapahtumassa.

Vielä muutama viikko sitten olimme melkein varmoja, että ystäväreissailemme maaliskuun lopussa Marseilleen. Ajattelimme, että muutama kymmenen tapausta Ranskassa ei nyt ole mitään. Pikkuhiljaa ajatuksemme kääntyivät ja pallottelimme toinen toisellemme vaihtoehtoja: muutetaanko lennot syksyyn, perutaanko koko reissu vai odotetaanko vielä. Onneksi Lufthansa teki päätöksen puolestamme ja perui yhden reitin neljästä, joille meillä oli liput. Oli helppo päätös klikata linkkiä, jonka kautta rahat palaisivat kotiin. Maksetut asunnot ovat edelleen vakuutusyhtiön armoilla, koska matkapäivämäärämme on ”liian myöhään”. Isompi pettymys kuin muutaman satasen mahdollinen menettäminen oli keväisen Provencen mielikuvan haihtuminen näkymättömiin.

Muutamassa päivässä maailma on mennyt kiinni. Tälle ja seuraaville viikoille suunnitellut tekemiset ja tapaamiset putoilivat yksi toisensa jälkeen kalenterista kuin mädäntyneet omenat, syömäkelvottomina. Nyt olisi aikaa vaikka mihin. Lukemiseen. Elokuvien katsomiseen. Kirjoittamiseen. Ulkoilemiseen luonnossa. Tämäntapaisia hyvää tarkoittavia ideoita ja ohjeita vilisee netissä ja sanomalehdissä. Mutta. Lukiessa ajatukset hajoilevat eikä mieli suostu sukeltamaan täysillä tarinaan. Keskeneräinen käsikirjoitus etenee kompuroiden tai ei lainkaan. Tekstistä tulee liian latautunutta tai sitten rapisevan kuivaa. Luontoon pitäisi mennä jollakin kulkuneuvolla eivätkä julkiset kulkuneuvot oikein houkuttele ainakaan päivittäiseen käyttöön. Sille köhisijälle kun on vaikea sanoa, että älä istu mun viereeni. Tulee pelon mikrohetkiä.

Aika on saanut uudenlaisen mittarin: kun aamulla herää eikä ole yhden yhtä kellonaikaa, jolloin on määrä tehdä jotain, alkava päivä kumisee kuin autio parkkihalli. Kuinka kummallista onkaan, että se samanmittainen vaikkapa tiistaipäivä, joka oli vielä hetki sitten täynnä asioita, on nyt rivi pitkiä tunteja, joille ei ole mitään suunnitelmaa. Tällaiset pitkät tyhjät päiväthän ovat normaalisti helmiä, jotka ovat nautinnollisen tapahtumattomia, mutta jotka voi täyttää spontaanisti asioilla, jotka tuntuvat juuri siinä hetkessä houkuttelevilta. Nyt on toisin. On monia asioita, joita ei ole syytä tehdä tai joita ei voi tehdä. Vaikka ei olekaan karanteenissa oikeasti, kuitenkin tavallaan on.

Vuorokausirytmi on nopeasti alkanut mennä vähän oudoksi. Kun pehmeä pimeys laskeutuu eikä uutisia tuuttaa joka välineestä, olo rauhoittuu. Silloin voi lukea, katsoa elokuvia ja sarjoja. Pienessä ajassa nukkumaanmenoaikani on vakiintunut jonnekin aikaisintaan yhden-kahden välille yöllä. Ja nukkuminenhan on hyvää ajankulua. Aamupalan voi ihan hyvin syödä puolen päivän jälkeen. Sitten päivän tunteja ei olekaan ihan kauheasti ennen kuin tulee taas pehmeä pimeys. Ja parasta ajatushuumetta ovat mahdollisimman saippuaiset sarjat. Onneksi on Milanon naisten paratiisi!