Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Jostain syystä epämukavuusalueelle meneminen on pyörinyt päässäni tuon tuosta viime päivinä. Ehkä siksi, että nyt ei ole pakko mennä sinne, vaan voi valita asioita, jotka tuntuvat mukavilta, viihdyttäviltä, ehkä helpoiltakin. Asia ei kuitenkaan taida olla niin yksinkertainen. Työelämässä on trendikästä kehottaa menemään omalle epämukavuusalueelle. Ja tavallaan hyvä niin. Rohkenemalla ylittää tuon maagisen rajan voi parhaimmillaan kokea jotain yllättävää. Oppia jotain itsestään. Toisaalta painotetaan sitä, että ihminen on parhaimmillaan siinä, missä hän on hyvä, mikä on luontaista ja innostavaa. No, nyt ei tarvitse enää välittää työelämän trendeistä ja vaatimuksista. Kuitenkin asia vaivaa. Voisikohan olla niin, että epämukavuusalue on jotain uutta ja vähän haastavampaa niillä luontaisilla alueilla. Jos tykkää kokata arkiruokaa, on innostavaa kokeilla juhla-ateriaa. Jos tykkää kävellä metsässä, on kutkuttavaa valita oikea vaellusreitti. Epämukavuusalue, jolle ei ehkä kannat

Ensimmäinen aamu uutta elämää: Heräsin oudossa energiaboostissa, ihmeellisessä tunnekuplassa, että nyt ovat kaikki ovet auki ja voin tehdä juuri sitä mitä haluan. Tai olla tekemättä mitään, jos en halua. Mielessä laukkasi lauma teemoja ja näkökulmia, joista voisin kirjoittaa. Kirjasin niitä muistikirjaan, jossa ei toistaiseksi ollut mitään, vain kymmeniä puhtaita sivuja ja jäykät kannet. Sitten pääni siirtyi seuraavaan mahdollisuuksien lahjapakettiin: minne voisi matkustaa, vaikka nyt heti tai vähän ajan päästä tai joskus. Skyscanneriin ilmestyi vauhdikkaasti lentoyhteyksiä: Praha, Budapest, Milano, Varsova. Hinnoilla oli ilo leikkiä, kun ei tarvinnut miettiä lomapäiviä. Booking avasi ovet huoneistoihin, jotka saivat huokailemaan: mikä näköala, mikä sijainti. Olin kuin lapsi karkkikaupassa: haluan noita pyöreitä punaisia ja noita vihreitä pitkulaisia ja sitten vielä muutaman salmiakin. Toinen aamu: Heräsin arkeen. Pilviverho leijui sekä ikkunan takana että karkkikaupassani

Läppäri. Puhelin. Kulkukortti. Avaimet. Siinä ne lojuvat, pöydälläni, hiljaisina. On aika luovuttaa ne pois. En ole iloinen enkä surullinen. Tuntuu oudolta ja vähän epätodelliselta. Huomenna en enää tule tänne. Aivan kummalliselta tuntuu sanoa, että jään eläkkeelle. Jääminen jonnekin kuulostaa niin pysähtyneeltä, ihan kuin joutuisi varastoon, ehkä myöhempää käyttöä varten. Yleensähän varastosta ei kuitenkaan haeta juuri mitään takaisin, vaan jossain vaiheessa ihmetellään kaikkea, mitä sinne on ajautunut. Luontevammalta tuntuu kertoa, että lopetan palkkatyön. Siihen liittyy ajatus, että jotain uutta alkaa. Vielä en oikein tiedä, mitä se on. Kalenteri on tyhjempi kuin vuosiin ja hyvä niin. Haluan kirjoitella siihen merkintöjä ajatuksella, että juuri tuon asian haluan tehdä ja juuri noita ihmisiä haluan tavata. Olen viime aikoina miettinyt joukkoon kuulumista. Niin kauan kuin se on itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse miettiä eikä sitä tule miettineeksi. Joukkoon kuuluminen on kui