Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Pihallani on kaksi omenapuuta. Ne ovat sen verran viisas parivaljakko, että tuottavat satoa vuorovuosin. Muuten olisinkin pulassa, koska omenoita tulee paljon, todella paljon. Tänä vuonna erityisen paljon ja siihen puuhun, jonka omput maistuvat paremmilta. Niinpä olen yrittänyt hyödyntää niitä niin paljon kuin ikinä pystyn: omenasosetuotanto porisee hellalla aina kun siihen vain löydän aikaa. Pakastimessa on enää hyvin vähän tyhjiä koloja, vaikka olen yrittänyt käyttää sieltä kaiken ylimääräisen. Tämä ei kuitenkaan ole tarina omenoista, vaan kirjoista. Tuotantolaitosta on nimittäin paljon helpompi pitää käynnissä, kun sen tekee äänikirjojen kanssa yhteistyössä. Olen kuunnellut kaikenlaista, tuttuja kirjailijoita ja uusia löytöjä, helmiä ja ei ehkä niin helmiä. Tässä muutamia, jotka ovat edesauttaneet omenasoseen syntymistä. Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa Moriartyn kirjoilla on tapana alussa hiukan haastaa: otti jälleen aikansa, ennen kuin tarina vei mennessään. Henkilöitä vilis...

Viistosti piiskaava sade muodostaa ikkunalasiin mutkittelevia pieniä virtoja, yksinäinen rastas kököttää pihlajassa, jossa ei ole enää lehtiä, mutta muutama terttu marjoja jäljellä linnun matkaevääksi. Märkä pihakeinu heilahtelee tuulessa hiukan. Pihan takana avautuva näkymä ei ole enää vihreä, tai no, se, mikä vielä on vihreää, on tummaa, hiljaista vihreää. Ei sellaista iloisen innokasta kesävihreää. Tulee mieleen, että vakavaa vihreää. Muuten maisemaa värjäävät ruskean eri sävyt. Olen nyt elänyt sinisen talon kanssa yhteistä elämää vähän yli neljä kuukautta. Perusopintojen aika oli kesällä. Ja kuten usein, perusopinnot eivät ole kovinkaan vaikeita, vaan lähinnä johdatusta aiheeseen ja syventäviin opintoihin. Puutarhakoneiden käyttäminen ei ole kovin haastavaa, vaikka trimmeristä ei tullutkaan lähintä ystävääni. Kukkien istuttaminen ei ollut uusi juttu, mutta se oli, että oli mahdollisuus valita, mihin pihan kolkkaan niitä haluan. Siinä ne edelleen rehottavat pihakeinun edessä ja saav...

Syyskuun ensimmäinen päivä. Huomenna. Se tuijottelee minua kalenterista isoin silmin. Syksy siis alkaa virallisesti ja kesä, jonka alkamista odotin (ja varmaan moni muukin) ristiriitaisin ja jopa pelonsekaisin tuntein, on ohi. Ihan oikea kesä, johon mahtuivat (melkein) kaikki ne asiat, joita kesään kuuluu. Syksyn alkaminen on aina ollut minulle jotenkin erityistä aikaa. Se on enemmän alku kuin uusi vuosi, joka hujahtaa keskellä kaamosta ohi samalla tavalla ja yhtä nopeasti kuin sen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit. Syksy sen sijaan on täynnä uusia suunnitelmia ja odotusta. Ensimmäiset muistikuvat syksyn erityisyydestä ovat ensimmäisiltä kouluvuosilta. Uudet koulukirjat tuoksuivat ihanilta ja kaupasta sai lukujärjestyksiä, joiden hienoudesta ja määrästä kilpailtiin kavereiden kanssa. Niihin sitten raapustettiin opettajan antama lukujärjestys. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen oikea suunnitelma. Tuntui isolta. Kun ikävuosi alkoi kahdella numerolla, kouluvuoden alkamiseen alko...