(H)ei sitten joskus!
Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, se lämmittää, mutta ei polta. Thames virtailee verkkaisesti veneen alla. Istumme siinä veneessä, ystäväni ja minä. Tapaamattomat vuodet tai oikeastaan vuosikymmen katoavat ja siinä me istumme, vanhat kaverukset niin kaukaa menneisyydestä, että olimme tuolloin paljon, paljon nuorempia kuin lapsemme nyt. Jos vanhoja valokuvia vertaisi nykyisiin meihin, rehellisyyden nimessä jonkin verran eroavaisuuksia löytyisi. Mutta se ei ole tärkeää, koska olemme edelleen me, samat hupsut tytöt 1980-luvulta, ja muistot pulppuavat sellaisella vauhdilla, että melkein kompastuvat toisiinsa. Vuodet eri maissa ja erilaisissa elämissä ovat pitäneet meidät ihan liian kaukana toisistamme. Kun toinen sanoo, että nyt ei päästetä aikaa karkaamaan, toinen on ollut juuri sanomaisillaan samoin. Ja nyt se tuntuu oikeasti siltä. Siitä täytyy vain pitää huolta. Niinhän siinä usein käy, lähelläkin asuvien ystävien kanssa. Sanotaan, että pidetään yhteyttä, soitellaan, nähdään