Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, se lämmittää, mutta ei polta. Thames virtailee verkkaisesti veneen alla. Istumme siinä veneessä, ystäväni ja minä. Tapaamattomat vuodet tai oikeastaan vuosikymmen katoavat ja siinä me istumme, vanhat kaverukset niin kaukaa menneisyydestä, että olimme tuolloin paljon, paljon nuorempia kuin lapsemme nyt. Jos vanhoja valokuvia vertaisi nykyisiin meihin, rehellisyyden nimessä jonkin verran eroavaisuuksia löytyisi. Mutta se ei ole tärkeää, koska olemme edelleen me, samat hupsut tytöt 1980-luvulta, ja muistot pulppuavat sellaisella vauhdilla, että melkein kompastuvat toisiinsa.  Vuodet eri maissa ja erilaisissa elämissä ovat pitäneet meidät ihan liian kaukana toisistamme.  Kun toinen sanoo, että nyt ei päästetä aikaa karkaamaan, toinen on ollut juuri sanomaisillaan samoin. Ja nyt se tuntuu oikeasti siltä. Siitä täytyy vain pitää huolta. Niinhän siinä usein käy, lähelläkin asuvien ystävien kanssa. Sanotaan, että pidetään yhteyttä, soitellaan,...

Auringonvalo leikkii, välkehtii ja heijastelee vastapäisen talon ikkunoissa. Talossa on kahdeksan kerrosta ja kymmeniä ikkunoita. Talon vieressä on pikkuinen metsikkö, joka odottelee vihreitä vaatteitaan. Talon takana on polku, jolla köpöttelee välillä kumarainen vanhus, välillä tyttö kuulokkeet korvillaan. Tai joku muu. Tätä näkymää olen nyt katsellut kolmetoista aamua. Se ei ole kaunis eikä ruma, mutta se on kummallisen rauhoittava. Ehkä jossain toisessa tilanteessa näkisin sen toisella tavalla. En kiinnittäisi huomiota auringonleikkiin tai ohikulkijoihin, en seuraisi metsikön heräämistä kevääseen. Katselen sitä vielä muutaman viikon ja ehkä metsästäkin ehtii tulla vihreä. Nyt on kuitenkin aikaa. Ja se on omituista, koska koko tämä vuosi on ollut isojen päätösten miettimistä yön pimeinä hetkinä, kun koko maailma nukkuu, isojen päätösten tekemistä, vaikka hetkittäin on pelottanut. Aikataulujen suunnittelemista ja niiden noudattamista, vaikka se olisikin tarkoittanut rehkimistä aamuk...

Auringon säteet siivilöityvät tuoreenvihreiden lehtien välistä ja kuvioivat pöydän valon ja varjon tanssilla. Edessäni tuoksuu iso muki lattea ja vieressäni istuu pikkuinen paras ystäväni ja puristaa valtavaa munkkirinkilää kaksin käsin. Sanoo: Ota kuva! Ja tietenkin otan, tämä on hetki, joka todellakin on ikuistamisen arvoinen. On ensimmäinen kesäkuuta ja vihdoin, hiljaisen ja epätietoisen kevään jälkeen, istumme kahvilan terassilla. On meitä muitakin kuin me kaksi, mutta pienen pojan sokeriset ja nauravat kasvot vievät koko huomioni. Pari päivää myöhemmin tapaan ystäväni, jota en ole tavannut yli kolmeen kuukauteen. Vaikka olemme olleet olemassa toisillemme somen kautta, on ihan eri asia nähdä toisen kasvot, kuulla ääni, puhua, nauraa. Vaikka tekee mieli halata, emme tietenkään tee niin, mutta ei se haittaa. Istumme terassilla, on lounasaika, monesta ravintolasta leijailevat tuoksut sekoittuvat houkuttelevasti, aurinko melkein polttaa niskaa. Ei edes tule mieleen, etteikö oli...

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m...

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...

Ensin se oli vain ohimenevä uutinen, pieni piste kartalla jossain hyvin kaukana. Asia, joka vilahteli keskusteluissa pienempänä kuin etuajassa puhjenneet kirsikankukat. Jossain Kiinan maakunnassa, jonka nimi ei aiemmin ollut tuttu, joku oli saanut tartunnan torilla, jossa myytiin eläviä ja kuolleita eläimiä. Siis jotain, joka nyt ei millään voisi tapahtua täällä. Silloin ei kukaan arvannut. Eikä ehkä vielä silloinkaan, kun Kiinassa alettiin eristää kaupunkeja ja sulkea julkisia liikennevälineitä. Uutisissa haastateltiin vaihto-opiskelijoita, jotka miettivät, pitäisikö palata kotiin. Mutta ei hätää. Sitten tuli Lappiin revontulituristi, joka napattiin saman tien talteen, hoidettiin kuntoon ja lähettiin takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kaikki siis hyvin. Kun Pohjois-Italiasta alkoi kuulua uutisia supertartuttajasta ja kaupunkien eristämisestä, tuli ensimmäisen kerran olo, että mitä oikein on tapahtumassa. Vielä muutama viikko sitten olimme melkein varmoja, e...

Tasan vuosi sitten aloitin blogini. Tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jonka otsikko oli Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä . Tuona päivänä kalenteri tyhjeni työhön liittyvistä jutuista: palavereista, deadlineista ja etenemisstepeistä, työlistoista. Nyt taitaa siis olla oiva hetki vähän kurkistella menneeseen vuoteen. Halusin kaivella myös hiukan faktatietoa, johon voin peilata omia ajatuksia, fiiliksiä ja kokemuksia. Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe ovat kehittäneet pisteytyksen, jossa erilaisille elämäntapahtumille annetaan stressipisteitä. Taulukko paljastaa jo ensisilmäyksellä, että myös iloiset asiat aiheuttavat stressiä, vaikka usein ajatellaan, että vain kurjat jutut stressaavat. Taulukon maksimi on 100 pistettä ja se sisältää kymmeniä hyvinkin erilaisia elämäntapahtumia. Eläkkeelle jääminen saa 45 pistettä, siis melkoisen paljon. Vertailulukuina potkut aiheuttavat 47 pisteen stressin, ylennys tai alennus töissä 29 pistettä ja avioliiton solmi...

Puoli vuotta. Päivälleen puoli vuotta sitten poistin herätyskellostani vakioherätyksen. Puoleen vuoteen on kummallisesti mahtunut neljä vuodenaikaa. Loppusyksy, jolloin puissa oli enää muutama lehti ja pimeys laskeutui päivä päivältä aikaisemmin. Sitten pikainen talvi, hetken lunta ja hyytävää pakkasta. Kevät yritti jo helmikuussa, mutta luovutti hetkeksi. Ja kun se vihdoin sai voiton, pian puhkesikin uskomaton bonuskesä. Päivälleen puoli vuotta sitten kalenterini alkoi näyttää ilmavalta ja päättyi aika, jolloin aikaani määrittelivät asiat, joihin en useinkaan voinut paljonkaan vaikuttaa. Kun ajattelen aikaa kauemmas kuin puoli vuotta, muistan, että juuri tuo asia oli se, jota odotin innokkaimmin. En huokaillut töiden paljoutta tai puuduttavuutta, itse asiassa tykkäsin useimmista hommista. Mutta mitä lähemmäs tuli hetki, jolloin kalenterini puhdistuisi ainakin ennen aamuyhdeksää olevista merkinnöistä, sitä malttamattomammin sitä odotin. Laskin, että tuon hetken jälkeen min...

Aika. Tuo omituinen mittayksikkö, josta ei tunnu olevan yhteistä käsitystä. Kilo sokeria on yleensä kaikille yhtä suuri paketti sokeria. Se painaa saman verran ja on usein samannäköinenkin. Vahvan ihmisen käsissä paketti toki tuntuu keveymmältä kuin pienen ja heikon, mutta en ole koskaan kuullut, että jossain tapaamisessa keskusteltaisiin kiihkeästi kilon mittayksiköstä. Sen sijaan ajasta ja sen kulumisesta keskustellaan kaikkialla: ”Voi kuinka aika onkaan taas kulunut tavallista nopeammin, miten voikin olla taas marraskuu!” Ja jo mantraksi muodostunut väite: ”Eläkkeellä ne kiireet sitten vasta alkavatkin!”  Ja toinen melkein yhtä usein huokailtu toteamus: ”Viikot ja kuukaudet vaan kuluvat huomaamatta.” Vastustan. Aika on yhtä kiinteä mittayksikkö kuin kilo. Tunnissa on 60 minuuttia ja 3600 sekuntia. Aina. Olen sen verran jalat maassa -tyyppiä, että ohitan nyt teoriat, joiden mukaan aika on suhteellinen käsite, jossa ihmispolo vaeltaa. Väitteelle ei ole todistusaineistoa, j...