Hiljaisen maailman tarinoita, osa 2

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa.

Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalisti ja ainakin aktiiviset ajatukseni pyörivät vaikkapa mukaansa imaisevan leffan tapahtumissa. Ja kun valitsen mahdollisimman kuraisen lenkkireitin, on ihan normaalia, ettei siellä ole muita!

Näinä viikkoina olen tehnyt empiiristä tutkimusta ihmisen tunteiden liikkeistä tilanteessa, jossa ei ole mitään normaalia. Tosin tutkimus on tieteellisesti täysin epäluotettava, koska tutkittavia on vain yksi. Minä itse. Koska en hallitse matematiikkaa, en pysty sanomaan, mitä ehkä toista käyrää tunnekäyrä muistuttaa, mutta joka tapauksessa se menee jyrkästi ylös ja alas. On todella ällöttäviä päiviä, jolloin tuntuu, ettei mikään koskaan muutu enää normaaliksi, ja sitten kun on tarpeeksi syvällä näissä dystopioissa, antaa periksi ja rauhoittuu ja hetken on kevyt olo. Sitten, vaivihkaa, vyöryvän uutisoinnin (jota ei pääse pakoon) myötä ikävät ajatukset alkavat taas velloa.

Tästä syystä olenkin miettinyt median vaikutusta tuon tuostakin ja välillä tuohtunut oikein tosissaan. Tietoa pitää saada, ihmiset tarvitsevat riittävästi oikeaa tietoa, ja sellainen oikea tieto, jossa katsotaan kokonaiskuvaa monesta näkökulmasta, myös auttaa ymmärtämään ja jaksamaan. Mutta välillä tuntuu, että uutisten kärkeen nostetaan yksityiskohtia ja näkökulmia, joilla haetaan mahdollisimman isoa kauhuefektiä. Yksi esimerkki: Nuori naistoimittaja tykittää kysymyksiä, jotka käsittelevät äärimmäisiä kauhukuvia tehohoidon riittämättömyydestä ja hoidon priorisoinnista. Kolme asiantutijaa (yksi lääkäri ja pari muuta terveysalan ihmistä) vastaa asiallisesti, rauhallisesti ja provosoitumatta. Toimittaja jatkaa, yrittää mennä vielä pidemmälle, asiantuntijat toistavat jo kertomiaan asioita. Silloin mietin, onko tämä vastuullista viestintää tilanteessa, jossa ihmisten mielissä velloo erilaisia pelkoja. Minusta ei ole. Kuka korjaa pelon pirstaloimat mielet, sitten kun tämä on joskus ohi?

Jotain huvittavaakin mediasta löytyy aina silloin tällöin: Jossain artikkelissa pohdittiin ihan vakavasti sitä, mikä on sallittua herkuttelua koronkriisin aikana. Siis what? Eikö nyt voitaisi antaa jokaisen valita ne selviytymiskeinot, jotka tuntuvat toimivimmilta? Siinä ei yksi tai kaksikaan Fazerin Sinistä haittaa. Näen jo sieluni silmin muutaman kuukauden päästä naistenlehden artikkelin: Näin karistat koronakilot.

Vähän hurjaa on myös se, että nyt normaalia on se, missä ei ole mitään normaalia. Kun näen vastaantulijan, mietin jo valmiiksi, miten kierrän tuon pelottavan olennon riittävän kaukaa - vaihdan kadun puolta tai astun ruohikolle (ja toivon, että mahdolliset koirankakat ovat mahdollisimman kuivia). Kun ihmettelen elokuvaa katsoessani, että kuinka ihmeessä nuo ihmiset uskaltavat halata toisiaan.