Kesä, jota en odottanut

Kesä päättyi jo pari viikkoa sitten virallisesti (vai voiko kesä päättyä virallisesti?). Niin kuin juhlat loppuvat, kun vieraat ovat lähteneet ja valot sammutettu ja juhlatilaan laskeutuu hiljaisuus. Säiden haltijoilla oli kuitenkin tarjolla iloinen yllätys: syyskuun alku ei tuntunut lainkaan syksyltä, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpö viipyili iltamyöhän tunteihin asti. Syksy taisi alkaa viime yönä. Kuuntelin yön pimeydessä tuulen ulvontaa, joka oli aamulla vaihtunut sateen ropinaksi. Eikä se enää ollut lempeää kesäsadetta.

Kesä on kummallinen vuodenaika. Se on jotain, joka on täynnä odotuksia, suunnitelmia, kuin jonkinlainen vuodenkierron määränpää, joka auttaa kestämään pimeyden ja jäätävät sadepisarat. Ei kai ole ihan tavallista, että vaikkapa talvea odottaa kiihkeästi ja lataa siihen isoja odotuksia. Tai kevääseen. Kevään odottaminen taitaa itse asiassa olla sen jälkeen tulevan kesän odottamista.

En kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki muut vuodenajat olisivat jotenkin huonoja. Niillä on vain erilainen merkitys. Itse asiassa olen vuosien kuluessa löytänyt itsestäni syksyihmisen. Kirpeät syysaamut, väriä vaihtava luonto ja ilma, joka tuoksuu ja jota on helppo hengittää ovat alkaneet lumota yhä enemmän. Talven ja pimeän suhteen en ole vielä päässyt sopuun.

Myös tänä vuonna odotin kesää valtavasti. Auringon lämpöä, tapaamisia ystävien kanssa, lukuhetkiä omenapuun varjossa, yhteisiä iltoja grillin ääressä. En mitään kovin ihmeellistä, mutta asioita, joista syntyy kesän tunnelma, hyviä muistoja. En saanut ihan sellaista kesää.

Vuosien kuluessa valtavan rakkaaksi tullut kissaperheenjäsen alkoi voida huonosti jo kesän alussa. Ja kun eläimeltä ei voi kysyä suoraan, mikä vaivaa tai mistä sattuu, huoli kasvoi.  Eläinlääkärikäyntejä, lääkkeitä, kokeita. Välillä näytti hyvältä. Toivoa ja sitten taas pettymys. Lopulta diagnoosi, joka sai meidät tekemään sydäntäsärkevän päätöksen, kun kesä oli jo kääntymässä kohti syksyä. Eutanasia oli armollisinta. Sen jälkeen tuli suru ja ikävä ja väsymys. Ja hiljaisuus, kun ei kuulunut tassujen rapinaa eikä ruokaa pyytäviä naukaisuja. Mieli tuli hitaammin mukaan kuin se osa, joka tiesi, mitä oli tapahtunut. Huomasin usein odottavani tutuksi tulleita ääniä tai hännän vilahdusta. Tai pientä kohoumaa päiväpeitossa. Ei siellä enää ollut kissaa päiväunilla.

Olen kuitenkin yhdestä asiasta mielettömän kiitollinen. Niistä monista myötäelämisen hetkistä, joita sain läheisiltäni ja ystäviltäni. Konkreettisesta avusta, viesteistä, keskusteluista. Olette tärkeitä.

Aloitan nyt syksyn ilman tunnetta, että olen kerännyt kesällä voimia tulevaa pimenevää aikaa varten. Voimien kerääminen alkaa joogatunneista, kohtaamisista ja ihan siitä, että yritän olla itselleni hyvä.