Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Vain yksi tunti tai ehkä hiukan yli, arkinen tiistain keskipäivän hetki. Auringonvalo taittuu pöytäliinalle. Ravintolassa ei ole montaa ihmistä heinäkuiseen lounasaikaan. Se on hyvä, on kuin ravintola olisi vain meidän, varattu ystävysten keskustelulle, melkein yhteen ääneen puhumiselle. Havahdumme jossain kohdassa siihen, että ystävyytemme on jo melkein 20 vuotta vanha ja alkoi sattumalta, kirjoittajakurssilla Orivedellä. Meidän liimamme on kirjoittaminen, mutta vuosien varrella myös monen monet muut asiat. Yhteisessä matossa on jo monenvärisiä raitoja. Heinäkuusta tuli Ystävyyden kuukausi. En ollut sitä mitenkään teemoittanut näin, mutta jotenkin vain jokaiselle viikolle ilmestyi merkintä tai useampi, joissa luki ystävien nimiä. Jo pitkään suunniteltuja tapaamisia, joista vihdoin tuli totta tai aivan hetkessä päätettyjä kohtaamisia. Eilen oli yksi tällainen. Sovimme tapaamisesta keskiyöllä seuraavaksi iltapäiväksi. Ystäväperheellä on uunituore mansikkapaikka, mökki keskellä l

Kun on lievää vakavammassa koukussa valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja matkustamiseen, siitä ei voi syntyä muuta kuin pitkä rivi Ifolor-kirjoja, joiden askarteleminen itsessäänkin on tapahtuma, jolloin muu maailma ja tylsät velvoitteet katoavat jonnekin ajatusten kaukaisimpiin eteisiin. Muutaman kerran olen huomannut, että olen seissyt läppärin ääressä tuntiakausia syömättä tai edes juomatta pisaraakaan, ja vasta sitten, kun olo on alkanut olla aika outo. Kirjojen tuotantoprosessi on kuitenkin pitkä: ensin täytyy matkustaa sinne, mistä kirja kertoo, joko yksin, kaksin tai isommalla porukalla ja muistaa raapustella matkapäiväkirjaa pitkin matkaa. Useimmiten se tapahtuu aamuvarhaisella ennen kuin muut heräävät, mikä on aika kummallista siinä mielessä, että yleensä en tee aamuvarhaisella mitään muuta kuin nukun. Kuitenkin nuo puoliuniset aamuhetket tuntuvat juuri sopivan luovilta kirjoittamiseen. Ilman kirjoitushetkiä moni hulvattoman hauska pikkutapahtuma katoaisi jonnekin m

Kalenterissani oli jo pitkään ollut kahden heinäkuun päivän kohdalla merkintä ”kanadalaiset”. Tiesin, että toimin emäntänä ja matkaoppaana kolmelle kanadalaiselle. Otsikko ei kuitenkaan ole ihan totta: yhden heistä olen tuntenut koko ikäni, lapsuudessa helsinkiläisenä serkkuna ja jo vuosikymmenien ajan Kanadan serkkuna. Kaksi muuta sen sijaan olivat aivan tuntemattomia, en tiennyt kuin toisen nimen ja sen, että he ovat suunnilleen ikäisiäni naisia. Kyse ei siis ollut mistään arkisesta pikkuvisiitistä. Jo etukäteen hahmottelin sekä päässä että paperilla asioita ja paikkoja, jotka ehkä sytyttäisivät hymyn ja innostuksen kyläilijöiden kasvoille. Yritin miettiä kotikaupungin ja sen ympäristön paikkoja sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei ole koskaan ennen nähnyt niitä ja jolle myös suomalainen maisema ja kulttuuri ovat aivan upouusia. Tuomiokirkko? Linna? Museot? Tuntui kuitenkin liian perinteiseltä mennä sen kaavan mukaan, joka usein tarjoillaan matkailijoille. Niinpä kahde