Ystävyyden heinäkuu


Vain yksi tunti tai ehkä hiukan yli, arkinen tiistain keskipäivän hetki. Auringonvalo taittuu pöytäliinalle. Ravintolassa ei ole montaa ihmistä heinäkuiseen lounasaikaan. Se on hyvä, on kuin ravintola olisi vain meidän, varattu ystävysten keskustelulle, melkein yhteen ääneen puhumiselle. Havahdumme jossain kohdassa siihen, että ystävyytemme on jo melkein 20 vuotta vanha ja alkoi sattumalta, kirjoittajakurssilla Orivedellä. Meidän liimamme on kirjoittaminen, mutta vuosien varrella myös monen monet muut asiat. Yhteisessä matossa on jo monenvärisiä raitoja.

Heinäkuusta tuli Ystävyyden kuukausi. En ollut sitä mitenkään teemoittanut näin, mutta jotenkin vain jokaiselle viikolle ilmestyi merkintä tai useampi, joissa luki ystävien nimiä. Jo pitkään suunniteltuja tapaamisia, joista vihdoin tuli totta tai aivan hetkessä päätettyjä kohtaamisia. Eilen oli yksi tällainen. Sovimme tapaamisesta keskiyöllä seuraavaksi iltapäiväksi. Ystäväperheellä on uunituore mansikkapaikka, mökki keskellä luontoa, kauriiden ja kettujen naapurissa. Helteinen iltapäivä oli juuri sellainen kuin pitkään toisensa tunteneilla ystävyksillä voi kuvitella olevan. Mutkatonta yhdessäoloa. Meidän historiamme on yli 30-vuotias ja sen aikana pienistä ja vastasyntyneistä on tullut aikuisia.

Viime viikon highlightseihin kuuluu myös serkkupäivä (serkut ovat tässä tapauksessa myös ystäviä). Kun on tuntenut toisensa koko elämän ja kun sedät ja tädit ovat yhteisiä, yhteenkuuluvuudessa on jotain aivan erityistä. Meidän kolmen ystävyydessä on myös se erityisyys, että olimme jossain vaiheessa toisiltamme kadoksissa. Emme oikeasti kadoksissa, toki tiesimme, missä kukin on, mutta emme tavanneet moneen vuoteen – niihin vuosiin, jolloin ihmisellä tuppaa olemaan se pahin kiire. Sitten tapasimme taas – siitä on nyt 15 vuotta - ja päätimme, ettemme enää ikinä kadota toisiamme.

Yksi tapaaminen oli tällä kertaa erilainen. Ystäväni oli juuri kokenut valtavan menetyksen ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen. Mietin etukäteen, mitä sanoisin, kun näemme toisemme. En lopulta sanonut mitään. Ei tarvinnut. Halasin vain. Vietimme koko päivän yhdessä ja jotenkin kaikki ystävyydessämme oli kuitenkin niin ennallaan.

Sitten on vielä se kaikkein rakkain ystävä, jolla on ikää vasta 3,5 vuotta ja joka kutsuu minua nonnaksi. Olemme lähiviikkoina viettäneet monta hellyttävää ja hulvatonta yhteistä hetkeä ja minulle on tehty myös tällainen ehdotus: ”Kuule nonna, meidän täytyy mennä yhdessä Turun linnaan. Siellä on ihan oikea prinsessa, jolla on tällainen kruunu (kädet havainnollisesti päätä reunustamaan) ja jota minä haluan suudella.”

Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi mennyt täysin kalenterimerkintöjen mukaan, yksi tapaaminen kuihtui kokoon, koska pakastimeni päätti toisin. Huomasin juuri ennen lähtöä, että se on niin jäässä, ettei ovi mene kiinni. Yritin vielä pelastaa tilanteen kuumaa vettä sisältäneillä kattiloilla ja varovasti myös hiustenkuivaajalla. Ei auttanut. Konsertti meni sivu suun. Ei naurattanut, harmitti. Nyt jo ehkä vähän naurattaakin.

Ystävyydessä on alkuvoimaista energiaa.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.