Ystävyyden heinäkuu
Vain yksi tunti tai ehkä hiukan
yli, arkinen tiistain keskipäivän hetki. Auringonvalo taittuu pöytäliinalle.
Ravintolassa ei ole montaa ihmistä heinäkuiseen lounasaikaan. Se on hyvä, on
kuin ravintola olisi vain meidän, varattu ystävysten keskustelulle, melkein
yhteen ääneen puhumiselle. Havahdumme jossain kohdassa siihen, että
ystävyytemme on jo melkein 20 vuotta vanha ja alkoi sattumalta,
kirjoittajakurssilla Orivedellä. Meidän liimamme on kirjoittaminen, mutta
vuosien varrella myös monen monet muut asiat. Yhteisessä matossa on jo monenvärisiä
raitoja.
Heinäkuusta tuli Ystävyyden
kuukausi. En ollut sitä mitenkään teemoittanut näin, mutta jotenkin vain
jokaiselle viikolle ilmestyi merkintä tai useampi, joissa luki ystävien nimiä.
Jo pitkään suunniteltuja tapaamisia, joista vihdoin tuli totta tai aivan
hetkessä päätettyjä kohtaamisia. Eilen oli yksi tällainen. Sovimme tapaamisesta
keskiyöllä seuraavaksi iltapäiväksi. Ystäväperheellä on uunituore mansikkapaikka,
mökki keskellä luontoa, kauriiden ja kettujen naapurissa. Helteinen iltapäivä
oli juuri sellainen kuin pitkään toisensa tunteneilla ystävyksillä voi kuvitella
olevan. Mutkatonta yhdessäoloa. Meidän historiamme on yli 30-vuotias ja sen
aikana pienistä ja vastasyntyneistä on tullut aikuisia.
Viime viikon highlightseihin kuuluu
myös serkkupäivä (serkut ovat tässä tapauksessa myös ystäviä). Kun on tuntenut
toisensa koko elämän ja kun sedät ja tädit ovat yhteisiä, yhteenkuuluvuudessa
on jotain aivan erityistä. Meidän kolmen ystävyydessä on myös se erityisyys,
että olimme jossain vaiheessa toisiltamme kadoksissa. Emme oikeasti kadoksissa,
toki tiesimme, missä kukin on, mutta emme tavanneet moneen vuoteen – niihin vuosiin,
jolloin ihmisellä tuppaa olemaan se pahin kiire. Sitten tapasimme taas – siitä on
nyt 15 vuotta - ja päätimme, ettemme enää ikinä kadota toisiamme.
Yksi tapaaminen oli tällä kertaa
erilainen. Ystäväni oli juuri kokenut valtavan menetyksen ja tapasin hänet
ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen. Mietin etukäteen, mitä sanoisin, kun
näemme toisemme. En lopulta sanonut mitään. Ei tarvinnut. Halasin vain.
Vietimme koko päivän yhdessä ja jotenkin kaikki ystävyydessämme oli kuitenkin
niin ennallaan.
Sitten on vielä se kaikkein rakkain
ystävä, jolla on ikää vasta 3,5 vuotta ja joka kutsuu minua nonnaksi. Olemme
lähiviikkoina viettäneet monta hellyttävää ja hulvatonta yhteistä hetkeä ja
minulle on tehty myös tällainen ehdotus: ”Kuule nonna, meidän täytyy mennä
yhdessä Turun linnaan. Siellä on ihan oikea prinsessa, jolla on tällainen
kruunu (kädet havainnollisesti päätä reunustamaan) ja jota minä haluan
suudella.”
Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi
mennyt täysin kalenterimerkintöjen mukaan, yksi tapaaminen kuihtui kokoon, koska
pakastimeni päätti toisin. Huomasin juuri ennen lähtöä, että se on niin jäässä,
ettei ovi mene kiinni. Yritin vielä pelastaa tilanteen kuumaa vettä sisältäneillä
kattiloilla ja varovasti myös hiustenkuivaajalla. Ei auttanut. Konsertti meni
sivu suun. Ei naurattanut, harmitti. Nyt jo ehkä vähän naurattaakin.
Ystävyydessä on alkuvoimaista
energiaa.
Kommentit
Lähetä kommentti