Kirjoitan, koska en muuta voi
Kirjoittaminen on kuin hengitystä, luonnollista ja välttämätöntä. Luin jokin aika sitten jonkun kirjailijan haastattelusta suunnilleen tuon sisältöisen ajatuksen. En muista, kenen, mutta se ei olekaan oleellista. Kommentti on. Se jotenkin vaan osui maaliin. Onhan se vähän mahtipontinen – hengittämättä ei voi elää, mutta kirjoittamatta voi. Vaikka se olisikin aika ikävää elämää. En muista, minkä ikäinen olin, kun opin kirjottamaan ja lukemaan. Melkein kouluikäinen, luulisin, joten mikään kirjoittamisen ihmelapsi en ollut. Mutta ennen kuin opin nuo taidot, opin keksimään tarinoita, omia hupsuja polveilevia tarinoita, joilla sitten viihdytin ympärilläni olevia ihmisiä. Hulluin taisi olla tarina pitsilaukusta, jota kehittelin koko pitkän automatkan sukulaisvierailulle Pohjanmaalle. Mitään muistikuvaa ei kuitenkaan ole, mitä tuolle varsin oudolle päähenkilölle matkan varrella tapahtui. Kirjoituskone! Sedälläni oli oikea kirjoituskone, ja se oli minusta maailman ihmeellisin esine, joka t