Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Olen kova hukkaamaan tavaroita. Tai ei ihan niinkään, olen kova kuvittelemaan, että jotain on hukassa: kännykkä, avaimet, bussikortti, käsineet, silmälasit. Useimmat sellaisia tavaroita, joiden olemassaolon haluaa varmistaa, kun on lähdössä jonnekin ja on vähän kiire. Lähes koskaan mikään noista ei ole oikeasti hukassa, useimmiten se löytyy repun pohjalta tai hankalammissa tapauksissa ehkä sohvatyynyn alta.  Jokin aika sitten kuitenkin hukkasin jotain ihan oikeasti. Kuuntelen yleensä bussissa äänikirjaa ja silloin en kiinnitä kovin tarkasti huomiota kaikkeen muuhun, mitä teen tai näen. Bussikortti sujahtaa automaattiohjauksella takin taskuun. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin, että parin korttelin päässä bussin päätepysäkiltä huomasin, että bussikortti puuttuu. Ei ollut taskussa, ei repussa, ei missään. Näin, että bussi edelleen seisoo paikallaan, käännyin takaisin ja tihensin askeleitani, jotta ehtisin katsomaan, olinko pudottanut kortin bussiin. Hiukan hengästyneenä selitin kusk...

Pakko kai on uskoa: jouluun on 18 päivää. Ei tunnu siltä. Ei tunnu ylipäätään siltä, että joulu olisi tulossa. Ja ennen kuin jatkan tätä joulun lähestymisen taivastelua, oikaisen mahdollisen väärän mielikuvan: en ole mitenkään erityisen innokas jouluihminen. Suhteeni tuohon usein vuoden suurimmaksi juhlaksi nimettyyn tapahtumaan on vähintäänkin ristiriitainen. Se ensinnäkin tulee aina jotenkin liian nopeasti. En ehdi lähettää joulukortteja koskaan halpojen postimerkkien määräpäivään mennessä (en silti ole pystynyt luopumaan tavasta kokonaan enkä edes taida haluta luopua). Lahjat ehtivät piilotella paketeissaan monesti vain muutaman tunnin, koska huomaan vasta ehkä päivää ennen, että hyvänen aika, nuokin on vielä paketoimatta. Joka vuosi tuskastun kaupoissa ja ostoskeskuksissa siihen, että hiki valuu toppatakin kaulukselle. Ja joka vuosi ärsyynnyn siitä, että joululaulut alkavata kaikua siellä sun täällä jo marraskuun alussa ja telkkarin mainoksissa luodaan toinen toistaan idyllisempi...

Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää. Keväällä, kun maailma oli vielä paljon pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttu...