Ja luukusta tuli halaavia ihmisiä!

Pakko kai on uskoa: jouluun on 18 päivää. Ei tunnu siltä. Ei tunnu ylipäätään siltä, että joulu olisi tulossa. Ja ennen kuin jatkan tätä joulun lähestymisen taivastelua, oikaisen mahdollisen väärän mielikuvan: en ole mitenkään erityisen innokas jouluihminen.

Suhteeni tuohon usein vuoden suurimmaksi juhlaksi nimettyyn tapahtumaan on vähintäänkin ristiriitainen. Se ensinnäkin tulee aina jotenkin liian nopeasti. En ehdi lähettää joulukortteja koskaan halpojen postimerkkien määräpäivään mennessä (en silti ole pystynyt luopumaan tavasta kokonaan enkä edes taida haluta luopua). Lahjat ehtivät piilotella paketeissaan monesti vain muutaman tunnin, koska huomaan vasta ehkä päivää ennen, että hyvänen aika, nuokin on vielä paketoimatta. Joka vuosi tuskastun kaupoissa ja ostoskeskuksissa siihen, että hiki valuu toppatakin kaulukselle. Ja joka vuosi ärsyynnyn siitä, että joululaulut alkavata kaikua siellä sun täällä jo marraskuun alussa ja telkkarin mainoksissa luodaan toinen toistaan idyllisempiä mielikuvia suloisista perhejouluista. Silloin tulevat mieleen ne, joilla ei nyt tai ei ehkä koskaan ole ollut tuollaista joulua.

Ja toisaalta. Jossain syvällä omassa mielessä on muistoja tai ehkä mielikuvia jouluista, jolloin ulkona on sininen hämärä, paljon valkoista lunta ja kuusi tuoksuu olohuoneen nurkassa. Jolloin jouluaaton tunnit olivat pitkiä, mutta ihania, koska niissä asui odotus. Ja kun paketit oli avattu, useimmiten se tärkein lahja oli kirja, jonka maailmaan sukelsin joulun hiljaisina pyhinä.  Näihin hyviin muistoihin kuuluu myös hassu pettymysmuisto: löysin ennen joulua ison paketin, kovan pahvilaatikon ja koska olin toivonut omaa levysoitinta, olin aivan varma, että totta kai siellä on sellainen. Sain hiustenkuivaajan ja menin itkemään kylpyhuoneeseen.

Vielä aikuisenakin joulun tunnelmaan liittyy jotain salaperäistä, jota en osaa selittää enkä yritäkään. Ehkä se on sitten sitä joulun taikaa.

Tänä vuonna kaikki on aika lailla toisin. Aion lähettää joulukortteja, mutta nyt tilasin ne omista valokuvista. Ei siis tarvitse mennä maski naamalla hikoilemaan kassajonoon. Myös lahjat olen tilannut netistä. Siihen ei liittynyt mitään jouluista, mutta helposti se kävi. Mietin, että ehkä liiankin helposti siinä mielessä, että on todella helppo klikata tavaroiden kuvia ostoskoriin, koska raha tuntuu siinä kohdassa melkein kuin leikkirahalta, numeroilta, jotka hyväksyn joko nettipankissa tai laskuna. Oma pieni seikkailunsa on pakettien hakeminen siitä pisteestä, johon posti kekseliäisyydessään ne päättää tuoda. No, mitäpä näinä hämärinä päivinä muuta tekisi kuin kävelisi ympäri kaupunkia.

Minulla on tänä vuonna joulukalenteri, jonka luukun avaan tunnollisesti joka päivä. Pitkään aikaan ei ole ollutkaan. Ehkä se sopii tähän vähän alakuloiseen sateiseen hämärään ja koronan hidastamaan maailmaan. Haluaisin kuitenkin myös toisen kalenterin: koronarokotuskalenterin. Siinä olisi kyllä aika lailla enemmän luukkuja, mutta se antaisi toivoa ja aikajanan ja olisihan ilostuttavaa avata luukkuja, joiden takana olisi halaavia ihmisiä, iloisia ystäväjoukkoja ja aurinkorantoja.