Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Ensin se oli vain ohimenevä uutinen, pieni piste kartalla jossain hyvin kaukana. Asia, joka vilahteli keskusteluissa pienempänä kuin etuajassa puhjenneet kirsikankukat. Jossain Kiinan maakunnassa, jonka nimi ei aiemmin ollut tuttu, joku oli saanut tartunnan torilla, jossa myytiin eläviä ja kuolleita eläimiä. Siis jotain, joka nyt ei millään voisi tapahtua täällä. Silloin ei kukaan arvannut. Eikä ehkä vielä silloinkaan, kun Kiinassa alettiin eristää kaupunkeja ja sulkea julkisia liikennevälineitä. Uutisissa haastateltiin vaihto-opiskelijoita, jotka miettivät, pitäisikö palata kotiin. Mutta ei hätää. Sitten tuli Lappiin revontulituristi, joka napattiin saman tien talteen, hoidettiin kuntoon ja lähettiin takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kaikki siis hyvin. Kun Pohjois-Italiasta alkoi kuulua uutisia supertartuttajasta ja kaupunkien eristämisestä, tuli ensimmäisen kerran olo, että mitä oikein on tapahtumassa. Vielä muutama viikko sitten olimme melkein varmoja, e...

Hämmentävää. Kauhistuttavaa. Päässä ei liiku aiheen aihetta, josta tuntuisi saavan irti edes latteita lauseita. Ajatusten aallokko on tyyntynyt peilityyneksi pinnaksi tai ehkä peilikirkkaaksi jääksi, joka ei mene rikki vaikka sitä kuinka moukaroisi. Olenko ollut liian kauan korpimökin hitaudessa ja ainakin ulospäin tapahtumattomuudessa? Olenko tainnuttanut pääni liian pitkillä unilla ja metsän ja järven melkein meditatiivisella tuijottamisella? Katson kalenteriani. Kaksi tuoreinta viikkoa tosiaankin on aika lailla tyhjiä merkinnöistä: vain hieroja ja kampaaja. Mutta kun katson eteenpäin, kalenteri näyttääkin melkein hengästyttävältä. Lähes kaikkien viikonloppujen kohdalla yli kahtena tulevana kuukautena on merkintä, jo kunnolla sovittu tai päätetty tai sitten kysymysmerkillä koristettu. Ei tämä tyhjäpäisyys kalenteristani voi johtua. Joskus aiemminkin olen todennut, että aasinsillat ovat kävelykeppejä ojien yli, kun ajatus ja teksti eivät juokse flowna. Nyt on taas pakko...

Läppäri. Puhelin. Kulkukortti. Avaimet. Siinä ne lojuvat, pöydälläni, hiljaisina. On aika luovuttaa ne pois. En ole iloinen enkä surullinen. Tuntuu oudolta ja vähän epätodelliselta. Huomenna en enää tule tänne. Aivan kummalliselta tuntuu sanoa, että jään eläkkeelle. Jääminen jonnekin kuulostaa niin pysähtyneeltä, ihan kuin joutuisi varastoon, ehkä myöhempää käyttöä varten. Yleensähän varastosta ei kuitenkaan haeta juuri mitään takaisin, vaan jossain vaiheessa ihmetellään kaikkea, mitä sinne on ajautunut. Luontevammalta tuntuu kertoa, että lopetan palkkatyön. Siihen liittyy ajatus, että jotain uutta alkaa. Vielä en oikein tiedä, mitä se on. Kalenteri on tyhjempi kuin vuosiin ja hyvä niin. Haluan kirjoitella siihen merkintöjä ajatuksella, että juuri tuon asian haluan tehdä ja juuri noita ihmisiä haluan tavata. Olen viime aikoina miettinyt joukkoon kuulumista. Niin kauan kuin se on itsestäänselvyys, sitä ei tarvitse miettiä eikä sitä tule miettineeksi. Joukkoon kuuluminen on kui...