Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Etusormi naputtaa hiirtä, pyyhin ties kuinka monetta kertaa sanat pois näytöltä ja mielestä, ne tuntuvat latteilta ja vähän typeriltä. Ei minulla ole tyhjän paperin kammoa, ei ole koskaan ollut. Kirjoittaminen on aina ollut vaivatonta, kuin äänetöntä puhetta tai ajatuksenvirtaa. Ajattelen kuitenkin niin, että blogipostauksissa pitäisi olla jonkinlainen punainen lanka, edes vaaleanpunainen. Nyt ei ole edes väritöntä lankaa. Ehkä siis yritän kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa tai siellä pyörii, ja toivon, että siitä syntyy sanoja ja lauseita, joita lukijakin ymmärtää. Keväällä, kun maailma oli vielä paljon pahemmin sekaisin kuin nyt, otsikot kirkuivat, että kesä on peruttu. Tuolloin tuntui, että toimittajat kilpailivat siitä, kuka pystyy väsäämään hätkähdyttävimmän otsikon. Ei ollut ehkä ihan loppuun asti mietitty, miten nuo otsikot vaikuttivat ihmisiin, jotka muutenkin rämpivät epävarmuuden suossa. Olihan se aikamoinen ”uutinen”, kun ihmiset odottivat vain oudon maailman muuttu...

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...