Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Ei, en aio kirjoittaa visailuklassikosta. En ole myöskään saanut raaputusarpavoittoa enkä haaveile itseni ylittävästä liikuntasuorituksesta. Olen kuitenkin päässyt jonkinlaiseen tavoitteeseen, tavallaan. Tavallaan siksi, ettei minulla ollut oikeastaan mitään tavoitetta, puhumattakaan siitä, että olisin asettanut silmieni eteen numeron, johon haluan yltää. Niin kuitenkin kävi, kun tuo numero alkoi yllättäen olla aika lähellä. Nyt olen maalissa – tai ehkä varikkopysähdyksellä, ja voin hetkeksi pysähtyä miettimään kuljettua matkaa. En kiusaa lukijan mielikuvitusta ja arvuuttele enempää: blogini ylitti juuri 10 000 näyttökerran rajapyykin. Se ei ole mikään ihmeellinen tulos, jos sitä vertaa tunnettujen bloggaajien näyttökertoihin, puhumattakaan Youtuben vloggaajista, jotka saattavat päästä tuohon määrään vuorokaudessa. Minulla ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan nousta blogilistoille eikä kai se ole edes mahdollista, jos asian eteen ei tee töitä eli markkinoi blogia. En aloittanut bloggaam

2022. Kymmenen päivää vuosiluku on näyttänyt tuolta. Ikkunan takana aurinko kurkistelee puiden takaa, pakkanen on juuri sopivan lempeän kirpeä, lumi hohtaa valkoisena ja siinä on yön jäljiltä jäniksen jäljet. Uusi puhtoinen vuosi on päässyt alkamaan. Aivan idylliä, eikö? Palasin blogikirjoitukseeni vuoden takaa. Sitä sävyttivät isot asiat ja toive paremmasta, korona ja isot mullistukset omassa elämässä. Silloin juuri päättymässä olevan vuoden muistot olivat jättimäisiä asioita, koko elämää ravistelevia. Silloin ei voinut kuvitellakaan, että tunnelmat olisivat kovin samanlaiset, kun silloin alkanut vuosi vaihtuisi vuoden kuluttua uuteen. Mutta niin vain kävi. Koronasta en haluaisi kirjoittaa sanaakaan, mutta jos tällä hetkellä kirjoittaa elämästä noin yleensä, ei voi olla kirjoittamatta myös siitä, mistä ei haluaisi. Maailma on taas sulkeutumassa, elämä kutistumassa hyvin pieniin ympyröihin. Mielialamittari lopsahti pakkasen puolelle, kun tuli jälleen ilmoitus, että liikuntaharrastuks