Silta yli synkän virran?

2022. Kymmenen päivää vuosiluku on näyttänyt tuolta. Ikkunan takana aurinko kurkistelee puiden takaa, pakkanen on juuri sopivan lempeän kirpeä, lumi hohtaa valkoisena ja siinä on yön jäljiltä jäniksen jäljet. Uusi puhtoinen vuosi on päässyt alkamaan. Aivan idylliä, eikö?

Palasin blogikirjoitukseeni vuoden takaa. Sitä sävyttivät isot asiat ja toive paremmasta, korona ja isot mullistukset omassa elämässä. Silloin juuri päättymässä olevan vuoden muistot olivat jättimäisiä asioita, koko elämää ravistelevia. Silloin ei voinut kuvitellakaan, että tunnelmat olisivat kovin samanlaiset, kun silloin alkanut vuosi vaihtuisi vuoden kuluttua uuteen. Mutta niin vain kävi. Koronasta en haluaisi kirjoittaa sanaakaan, mutta jos tällä hetkellä kirjoittaa elämästä noin yleensä, ei voi olla kirjoittamatta myös siitä, mistä ei haluaisi. Maailma on taas sulkeutumassa, elämä kutistumassa hyvin pieniin ympyröihin. Mielialamittari lopsahti pakkasen puolelle, kun tuli jälleen ilmoitus, että liikuntaharrastukset ja kielikurssit muuttuvat etäilyksi. Kalenterissa lähiviikkojen ilostuttavat asiat ovat jälleen uhanalaisia. Kirjoittajaporukkamme koko ylittää rimaa hipoen yksityistilaisuuksien ”sallitun” osallistujamäärän. Toivon silti, että (koska kaikki olemme täysin rokotettuja ja tuttuja) emme ota tuota sääntöä aivan kirjaimellisesti ja pidämme tapaamisen kalentereissamme.

Olen toiminut kunnon kansalaisen tavoin: ottanut kolme rokotusta, pukeutunut maskiin kaupoissa ja busseissa, skipannut tilaisuudet, joissa on paljon väkeä. (Vaikka leffoja ei kai olisi ollut tarpeen skipata, koska niissä kuulemma on ollut lähes yksityisnäytöksen olosuhteet.) Olen päättänyt, että blogini ei ole foorumi, jossa otan kovin tiukasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tällä kertaa syön senkin osalta sanani. Maailman sulkeutumista perustellaan edelleen sillä, että turvataan terveydenhuollon kantokyky. Se oli täysin järkeenkäyvä peruste silloin, kun tämä mylläkkä alkoi, mutta nyt on vaikea niellä sitä tuosta vain. Kaksi vuotta luulisi olevan riittävän pitkä aika asian hoitamiseen, koska jo pitkään on ollut aika selvää, ettei korona katoa mihinkään yhtä nopeasti kuin se tuli. Taisi olla Mika Salminen, joka jossain haastattelussa totesi, että nyt on aika miettiä, ovatko ihmiset terveydenhuoltoa varten vai terveydenhuolto ihmisiä varten. Enpä voisi olla enempää samaa mieltä.

Korona ei enää ole uutinen, tartuntaluvut ovat vain lukuja. Se ei enää ole lähtökohtaisesti pelottava, se vaan on. Ja siksi ehkä tuottaa aika epätoivoisia fiiliksiä: loppuuko tämä ikinä, joudunko loputtomiin lukemaan lehdestä, mitä kulloinkin saan tai en saa tehdä. Se on kuin harmaa peitto, jota ei meinaa jaksaa nostaa päältään. Olen myös huomannut, että erilaiset ihmiset kokevat tilanteen hyvinkin eri tavalla. Ne, jotka eivät normaalioloissakaan kaipaa kovin paljon ihmisiä ympärilleen ja jotka pitävät tasaisesta elämästä, eivät tunnu kovin suuresti kärsivän maailman hiljenemisestä. Pidän kyllä rauhallisista hetkistä, mutta jos niitä ei katkaise ystävien kanssa käydyt keskustelut, ilmoille räjähtävä nauru ja yhteiset suunnitelmat, alan kuihtua kuin kukka, joka ei saa vettä. Mistä siis mahtaisi löytyä silta yli synkän virran?

Yksi asia kuitenkin on eri tavalla kuin vuosi sitten: oman elämän mullistukset juuri päättyneeltä vuodelta ovat iloisia, vaikka kaiken toteutuminen vaatikin sellaisia ponnistuksia, että jos olisin tiennyt etukäteen, olisin varmaan sanonut, että en jaksa, en pysty. Mutta jaksoin ja pystyin ja yhteinen elämä sinisen talon kanssa on kohta jo taaperoiässä. Olemme tottuneet toisiimme ja kun öisin kuuntelen vaimeaa lämmityskattilan huminaa, ajattelen, että talo hengittää.