Tekniikkahorroria
Tiesin, että tämä on tulossa. Roosa läppärini on jo pitkään ollut hidas kuin väsynyt vanhus. Se heräilee niin hitaasti, että tekisi mieli ravistella. En kuitenkaan ole ravistellut, vaan odottanut kärsivällisesti, että näyttöön ilmestyy tuttu työpöytä, jonka taustalla, lukemattomien pikakuvakkeiden takana on näkymä Krakovan reissulta, ajalta ennen koronaa. Olen jo oikeastaan ehtinyt tottua tähän hitauteen, luottanut siihen, että lopulta pääsen koneen uumeniin, kaikille niille sivuille, joita tarvitsen tai ainakin luulen tarvitsevani, kaikkiin niihin lukemattomiin tiedostoihin, joita kone on uskollisesti suojellut vuosikausia. Sitten tapahtui jotain, joka herätti minut lapsenuskostani, että tämä kone jaksaa kanssani ikuisesti. Katselin suoratoistopalvelusta sarjaa ja äkkiä henkilöt alkoivat liikkua ja puhua kuin viime vuosituhannen robotit, nykien ja puhe katkeillen. Yritin ajatella positiivisesti: ehkä tämä on jokin ohimenevä häiriötila. Muistelin neuvoja ja keinoja: sammuta virta, käy