Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Kärsivällisyys. Odottaminen. Keskeneräisyyden sietäminen. Epävarmuus. Siinäpä muutama ominaisuus, joita minulle on annosteltu pikkulusikalla. Ja juuri noita ominaisuuksia tarvitsen juuri nyt enemmän kuin mitään muita. Onnistuminen tosin ontuu aika ajoin, mutta huomaan oppivani tai ehkä paremminkin sopeutuvani siihen, että nyt vaan pitää jaksaa odottaa, että tulee taas jokin päivämäärä, joka vie asioita eteenpäin. Että pitää katsoa laatikkovaltamerta zeniläisellä tyyneydellä: siinäpähän seisotte nurkissa, välillä keskellä lattiaa ja juuri sen kaapin edessä, jossa on jokin niistä vähistä tavaroista, joita en ole vielä pakannut ja jota tarvitsen juuri nyt. Ja sitten ne tavarat, jotka olen jo pakannut ja joita kuitenkin äkkiä todellakin tarvitsisin. Vaikka olen kuvitellut, että sortteeraan ajatuksella enkä pakkaa tarpeellisia ennen aikojaan. Epävarmuus onneksi vähenee koko ajan, kun asiat etenevät. Asunto ei ole enää minun, mutta talo on jo minun. Tuo prosessi sujui sellaisella vauhdilla...

Kun yön pimeinä tunteina havahdun hereille, ajatukset lähtevät aivan omille teilleen. Kuuntelen niitä kuin tarinaa, joka on jonkun muun tarina. Unen ja valveen raja tuottaa kuvia, jotka väillä tuntuvat yhtä aikaa hupsuilta ja pelottavilta. Istun junassa, jossa olen istunut jo viikkokausia. Juna kiitää eteenpäin enkä tarkkaan tiedä, mihin se on menossa tai koska se pysähtyy. Muutaman kerran se on pysähtynyt sen verran, että olen ehtinyt pistäytyä radan varrella olevassa tyhjässä talossa. Yhdessä oli niin jyrkät portaat, että ne piti kontata ylös ja ylhäältä löytyi kaksi pikkuruista huonetta, joissa kaikui menneisyys ja tyhjyys. Alakerrassa oli vanhan ihmisen koko historia, nariseva keinutuoli ja muhkurainen heteka. Toisessa oli hirveän monta huonetta, jotka kaikki oli kuorrutettu hämmentävällä määrällä koriste-esineitä. Ja sitten on se yksi talo, jonka edessä juna on pysähtynyt jo muutamankin kerran. Siinä talossa on olo, että täällä haluaisin asua. Juna kuitenkin kiitää eteenpäin, pudo...

Sade alkoi yllättäen, isoina jääkylminä pisaroina, joita tuntui tulevan sekä ylhäältä että sivuilta. Pipo oli hetken kuluttua kuin ämpärissä lionnut lattiamoppi, toppatakki alkoi antaa periksi, se imi vettä kuin pesusieni eikä ehkä tarvitse kuvata, mitä sen alla olevalle vaatekerralle tapahtui. (Voi näitä urbaaneja kevyttoppatakkeja, jotka on varmaan suunniteltu aivan johonkin muuhun kuin ulkoiluun.) Mutta koska lenkki oli jo melkein puolivälissä, mitä suotta kääntyä takaisin. Jos olisin tiennyt, että sade yltyy yhä raivokkaammaksi piiskaamiseksi, olisin ehkä kääntynyt tai noussut ensimmäiseen bussiin, ihan mihin vain. Lopputuloksena palasin kotiin itkun ja raivon sekaisessa mielentilassa, riisuin litimärät vaatteet mytyksi esteisen lattialle, keitin tulikuumaa teetä ja kääriydyin sohvalle torkkupeittoon. Niin tai näin, eihän näin pitänyt tapahtua, piti olla pilvinen, mutta kuiva päivä. Kerrankin. Onneksi en ole laskenut tammikuun sadepäivien määrää – tulos olisi varmaan aih...

Sain ystävältäni nipun kirjeitäni aikojen takaa. Hän oli yllättäen löytänyt ne  kaapin uumenista. Vanhin niistä oli melkein 40-vuotias, tuorein 90-luvun alkupuolelta. Hämmentäviä aarteita. Ajattelin, että luen ne hetkenä, jonka päätän etukäteen, jolloin ei ole mitään häiritseviä tekijöitä, jolloin on juuri niin paljon aikaa kuin tarvitsen. Ei siinä niin käynyt. Istuin saman tien sohvalle, avasin kuoren, otin kirjepinon syliini ja luin ne kaikki. Melkein henkeä vetämättä. Ahmin sanoja, siirryin aikaan, jolloin kaikki oli toisin, jolloin tiesin elämästä paljon vähemmän. Kun olin lukenut viimeisen, järjestin kirjeet aikajärjestykseen, laitoin takaisin kuoreen ja talletin aarteet paikkaan, jossa ovat kaikki tärkeät paperini. Pikkuhiljaa, sana sanalta, kirje kirjeeltä niiden sisältö alkoi elää mielessäni. Yksi asia nousi ylitse muiden: kuinka paljon ihminen lopulta muuttuu elämänsä aikana. Tulin tulokseen, että paljon ja ei yhtään. Eläminen muuttaa, antaa asioille näkökulmi...