Juna, joka ei pysähdy

Kun yön pimeinä tunteina havahdun hereille, ajatukset lähtevät aivan omille teilleen. Kuuntelen niitä kuin tarinaa, joka on jonkun muun tarina. Unen ja valveen raja tuottaa kuvia, jotka väillä tuntuvat yhtä aikaa hupsuilta ja pelottavilta. Istun junassa, jossa olen istunut jo viikkokausia. Juna kiitää eteenpäin enkä tarkkaan tiedä, mihin se on menossa tai koska se pysähtyy. Muutaman kerran se on pysähtynyt sen verran, että olen ehtinyt pistäytyä radan varrella olevassa tyhjässä talossa. Yhdessä oli niin jyrkät portaat, että ne piti kontata ylös ja ylhäältä löytyi kaksi pikkuruista huonetta, joissa kaikui menneisyys ja tyhjyys. Alakerrassa oli vanhan ihmisen koko historia, nariseva keinutuoli ja muhkurainen heteka. Toisessa oli hirveän monta huonetta, jotka kaikki oli kuorrutettu hämmentävällä määrällä koriste-esineitä. Ja sitten on se yksi talo, jonka edessä juna on pysähtynyt jo muutamankin kerran. Siinä talossa on olo, että täällä haluaisin asua. Juna kuitenkin kiitää eteenpäin, pudottaa Cityvarastolle kauhean määrän laatikoita, joissa on osa elämääni, muistoja ja arkisia tavaroita. Omituista on, että tässä junassa joudun siivoamaan laatikoita ja kaappeja. Öisin yritän nukkua, mutta uni on katkonaista.

Paitsi että tuo kaikki on totta. En onneksi tiennyt, mitä tarkoittaa 25 vuotta vanhan kodin raivaaminen myyntikuntoon, talon etsiminen, asioiden selvittäminen. Olen oppinut, kuinka pitkään kipsivalun pitää antaa kuivua, minkälaisia vaihtoehtoja on tarjolla, kun jo aika iäkäs viemäri kuvataan, mikä on kesäöljyn ja talviöljyn ero. Kuitenkin tuo kolmas talo on ehkä ja toivottavasti kotini kesään mennessä.

Olen oppinut (ja hämmästellyt) myös asunnon myynnin erilaisuutta verrattuna edelliseen kertaan kauan sitten. Silloin välittäjä otti asunnon myyntiin, piti näyttöjä ja lyhyesti kertoi, kuinka monta ihmistä oli käynyt. Lopulta sitten asunto meni kaupaksi. Siinä se. Nykyään paketti on muhkea: tietoa saa niin paljon, että sen sisäistäminen yhdellä kertaa on hiukan haastavaa, asunto stailataan ja kuvataan markkinointikuntoon (tosin se vaatii melkoista ponnistusta myös itseltä), kaikki sopimukset ja asiapaperit liikkuvat netissä ja allekirjoitukset hoituvat verkkopankkitunnuksilla. Junani on nyt sillä väliasemalla, jossa kotini ilmestyy nettiin ihan hetken päästä. On todella jännittävää nähdä, miltä se näyttää ammattikuvaajan silmin.

Välillä on iskenyt uupumus ja uskonpuute: kun jokin monista kaapeista on tyhjentynyt lattialle enkä tiedä, mistä aloittaisi sortteeraamisen. Taloyhtiön roskikset ovat olleet kovilla, Pelastusarmeija on saanut ehkä kymmenen jätesäkin verran vaatteita ja tavaraa. Silti tuntuu, että omistan ihan kauheasti kaikkea.

Kun uupumus on ottanut liian tiukan otteen, olen lähtenyt kävelemään. Omituisesti kahdeksan kilometriä palauttaa voimat.

Ja sitten se kaikkein tunteisiin menevin puoli, kun löytää jotain, joka herättää jonkin niin vahvan muiston, että se tuntuu koko kropassa. Oli tavara mikä hyvänsä, sen säilytän. Koska haluan, että tuo muisto säilyy mukanani. Kaikkein hykerryttävin oli kaukaa menneisyydestä tyttären lappu, jossa hän kertoi tuovansa uuden poikaystävän kotiin. Lapussa oli vahva vetoomus, etten pliis olisi pukeutunut vanhoihin verskoihin ja nolaisi häntä.