Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Yön hiljaisina hetkinä tram jylisee maan uumenissa. Osaan jo arvioida, koska tulee seuraava. Äänestä on tullut tuttu, tähän paikkaan kuuluva, oikeastaan kotoisa. Nukahdan siihen. Kivilattia tuntuu edelleen kylmältä yönlämpimien jalkojen alla, mutta se ei haittaa. Sujautan villasukat jalkaan ja hipsuttelen keittämään vahvaa kahvia. Keittiön ikkuna avautuu valokuiluun, jonka pohjalla lojuu roskia. Otan kahvimukin, avaan parvekkeen oven ja katselen, kuinka ihmiset kiiruhtavat jonnekin, ehkä töihinsä, nousevat bussiin, katoavat kauppojen ovista sisään. Hetken aikaa tämä paikka on minun, ei ihan koti, mutta paikka, johon asetun. En oikein pidä hotelleista, niiden steriilistä ilmapiiristä ja samanlaisuudesta, missä ne sitten ikinä sijaitsevatkin. Toki joskus löytyy helmiä, vanhoja taloja, joissa aistii menneet vuodet ja joissa on narisevat hissit ja niissä veräjovet. Mutta jos vain mahdollista, haluan asua paikassa, johon voi asettua ja jossa voi valita lempinurkan lukemiseen. Halu

Valokuvaaminen on koukuttavaa. Kerran jos toisenkin olen huokaillut, miksi ihmeessä en ottanut kameraa mukaan, ihan tavalliselle tutulle kävelyreitille, jonka varrelta tunnen jokaisen puun ja kivijalan. Sillä kertaa olen kuitenkin taas huomannut jotain uutta, valon, joka taittuu uudella tavalla johonkn tuttuun, tai yksittäisen esineen, joka on unohtunut portinpieleen ja joka jostain kumman syystä puhuttelee minua. Saatan miettiä, kenen se on, miksi se jätetty siihen, onko se kenties saanut lopullisen häätökäskyn jonkun elämästä. Nykyään kamerasta on tullut melkein sama asia kuin avaimista: lähtiessa pitää tarkistaa, että se on mukana. Ei sentään kauppareissulla, mutta melkein aina muulloin. Olen alkanutkin kutsua kävelylenkkejä kamerakävelyiksi, ja välillä on pakko kainosti pahoitella Facebook-kavereille, että taas postaan tällaisen valtaisan sarjan kuvia, kun en onnistunut pitämään kameraani kurissa. Katselen kameran läpi ympäristöä uudella tavalla, välillä kuin maisemataulu

Luulin, että en osaa nukkua. Tai että osaan aika huonosti. Vuosikausia tein kaikenlaisia taikatemppuja, jotta onnistuisin nukkumaan jotakuinkin suositusten mukaisen tuntimäärän. En siksi, että olisin ollut auktoriteettiuskovainen, vaan siksi, että liian lyhyet yöunet tekivät päivästä takkuisen, olosta tunkkaisen ja mielialasta ärsyyntyneen. Luin innolla kaikki unesta ja nukkumisesta kertovat artikkelit. Ne olivat kaikki lähes toistensa klooneja: rauhoitu, rauhoita ympäristö, tuuleta, juo yrittiteetä, älä surffaa somessa ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihan hyviä neuvoja, mutta oikeastaan aika tyhjiä. Ei tarvitse unitutkijan tutkintoa, jotta   ymmärtäisi nuo. Parhaat konstit olivat useimmiten korvatulpat ja melatoniinipurkki käden ulottuvilla. Olen huomannut, että osaankin nukkua. Välillä nukun yhdeksän tuntia ja hämmästyn aamulla kellon lukemia, varsinkin, jos nukkumisen startti on on ollut joskus keskiyön jälkeen. En kuitenkaan ole lajin mestari, joten on öitä, jolloin valv