Kamera etsii aarteita

Valokuvaaminen on koukuttavaa. Kerran jos toisenkin olen huokaillut, miksi ihmeessä en ottanut kameraa mukaan, ihan tavalliselle tutulle kävelyreitille, jonka varrelta tunnen jokaisen puun ja kivijalan. Sillä kertaa olen kuitenkin taas huomannut jotain uutta, valon, joka taittuu uudella tavalla johonkn tuttuun, tai yksittäisen esineen, joka on unohtunut portinpieleen ja joka jostain kumman syystä puhuttelee minua. Saatan miettiä, kenen se on, miksi se jätetty siihen, onko se kenties saanut lopullisen häätökäskyn jonkun elämästä.

Nykyään kamerasta on tullut melkein sama asia kuin avaimista: lähtiessa pitää tarkistaa, että se on mukana. Ei sentään kauppareissulla, mutta melkein aina muulloin. Olen alkanutkin kutsua kävelylenkkejä kamerakävelyiksi, ja välillä on pakko kainosti pahoitella Facebook-kavereille, että taas postaan tällaisen valtaisan sarjan kuvia, kun en onnistunut pitämään kameraani kurissa. Katselen kameran läpi ympäristöä uudella tavalla, välillä kuin maisemataulua, välillä kuin aarretta etsien. Parhaimmillaan hullaannun valon leikistä: miten se muuttaa tutun paikan uudeksi tai värittää maiseman kullalla. Ja miten onnistuisin vangitsemaan sen kameralllani niin, että edes osa tuosta kauneudesta tallentuisi muistikortille. Haluaisin osata enemmän, paljon enemmän. Välillä kuitenkin tapahtuu pieniä ihmeitä: kuvassa on juuri se, minkä näin ja vielä vähän enemmän: taikaa.

Ihan oma juttunsa ovat sitten ne valokuvat, joissa valo taittuu miten sattuu ja tarkkuuskin on vähän niin ja näin, mutta joissa on jokin hetki, jokin ihminen, jokin tapahtuma, joka on arvokas ja tärkeä. Näitä valokuvia on kertynyt albumi- ja laatikkokaupalla ja nykyään tiedostokansiokaupalla. Niillä on se kummallinen ominaisuus, että ainakin osa niistä paranee ajan myötä, vähän niin kuin viini. Vanhimpien kuvien väri saattaa olla haalistuneen kellertävä ja hämyinen. Silti kuvassa on juuri se, mitä siinä pitääkin olla, se, joka herättää muistot. Välillä jo kauan sitten unohtuneen hetken, joka olisikin jäänyt unohduksiin ilman tuota kuvaa.

Kerran eräs henkilö totesi, ettei kuvaa juhlatilaisuuksissa, koska jos tilaisuutta ei muista ilman kuvia, se ei ole edes ollut tärkeä. Väärin. Ihmisen muisti ei ole tietokone, joka tallentaa muistot järjestykseen ja niin, että päätä klikkaamalla ne tulevat esiin sellaisenaan ja kauniissa järjestyksessä. Ihmisen muisti pettää, valikoi ja muuntelee. Valokuvat säilyttävät muistoja, auttavat palauttamaan ne mieleen, jolloin myös isoja tunteita saattaa lähteä liikkeelle. Kuviin tallentuu myös välillä pieniä yksityiskohtia, joita ei ole edes huomannut. Ilmeitä, eleitä, sattumuksia.

Olen aina tykännyt dokumetoida elämää: kirjoittaa päiväkirjoja ja ottaa kuvia. Niiden kautta syntyy kokonaisuus, jota kutsutaan elämänkaareksi ja joka saa koko ajan uusia sävyjä. Ehkä niiden kautta opin ymmärtämään myös itseäni paremmin.