Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Joskus aikaisemmin tuollainen lupaus oli monien sarjojen lopputekstien seassa. Se taisi olla aikaa, jolloin kunnon cliffhangereita ei vielä kovin paljon käytetty, mutta katsojalle haluttiin vakuuttaa, että lisää herkkua on luvassa. En nyt kuitenkaan aio pohdiskella sarjojen syvintä olemusta, vaan tulossa taitaa olla ajatusten, aiheiden ja aasinsiltojen siskonmakkarasoppa, jonka sisällöstä en itsekään ole vielä ihan varma. Oman jatkokertomukseni episodien loppuun tuon otsikon lauseen voisi kyllä hyvinkin liittää. Eihän jatkuvuudessa sinänsä ole mitään vikaa, useimmiten se tarkoittaa ennustettavuutta ja turvaa hyvässä mielessä. Mutta kun jatkuvuus alkaa liittyä liian moneen sellaiseen asiaan, joista haluaisi päästä mahdollisimman pian eroon, se ei enää ole yhtään kivaa. Mansikkapaikan kohtalo on edelleen avoin, mutta se ovi tuntuu sulkeutuvan vääjäämättömästi. Suremisen aika on sitten myöhemmin. Kadonneen rauhan metsästäjät ovat edelleen liikkeellä, mutta hiukan rauhallisemmalla tempolla...

Aamuyöllä jyrähtelee ukkonen, jossain kaukana, unen rajamailla. Hätkähdän hereille, kun pamahtaa niin lujaa, että maa tärisee, sitten sataa, sataa ja sataa, on kuin kattoon paukuteltaisiin tuhansia nauloja. Kun hiljenee, nukahdan uudelleen kunnes näytelmä alkaa uudelleen, salamat välähtelevät, lasken ja odotan jyrinää, jotta tiedän kuinka monen kilometrin päässä ukkonen on. Tuntien päästä aurinko tulee esiin, se on niin kuuma, että ennusteet tulevasta helteestä on helppo uskoa. Olen yli kahdeksaan kuukauteen matkustanut kotoa kauemmas kuin 50 kilometrin päähän. Se on outoa, koska normaalisti olisin tuon ajan kuluessa matkustanut varmaan ainakin pari kertaa tuhansien kilometrien päähän. Ehkä siksi tuntuu erityiseltä, vähän juhlalliseltakin. Silti kaikki on niin tuttua, kuin vain voi olla paikassa, jossa on viettänyt kesiä vuosikymmeniä. Yksi pienenpieni asia oli kuitenkin toisin. Oikeastaan ihan mitätön asia, mutta siitä tuli erityinen. Vanhan radion edellisvuotiset paristot...

Auringon säteet siivilöityvät tuoreenvihreiden lehtien välistä ja kuvioivat pöydän valon ja varjon tanssilla. Edessäni tuoksuu iso muki lattea ja vieressäni istuu pikkuinen paras ystäväni ja puristaa valtavaa munkkirinkilää kaksin käsin. Sanoo: Ota kuva! Ja tietenkin otan, tämä on hetki, joka todellakin on ikuistamisen arvoinen. On ensimmäinen kesäkuuta ja vihdoin, hiljaisen ja epätietoisen kevään jälkeen, istumme kahvilan terassilla. On meitä muitakin kuin me kaksi, mutta pienen pojan sokeriset ja nauravat kasvot vievät koko huomioni. Pari päivää myöhemmin tapaan ystäväni, jota en ole tavannut yli kolmeen kuukauteen. Vaikka olemme olleet olemassa toisillemme somen kautta, on ihan eri asia nähdä toisen kasvot, kuulla ääni, puhua, nauraa. Vaikka tekee mieli halata, emme tietenkään tee niin, mutta ei se haittaa. Istumme terassilla, on lounasaika, monesta ravintolasta leijailevat tuoksut sekoittuvat houkuttelevasti, aurinko melkein polttaa niskaa. Ei edes tule mieleen, etteikö oli...

Tämän postauksen otsikko on ollut valmiina pitkään. Siihen se on sitten jäänytkin. Kirjoittamisen raaka-aineet, sanat, ajatukset ja ideat, ovat kuivuneet niin kuin kaapin perukoille unohtuneet mausteet. Sanasoppa on mössääntynyt epämääräiseksi sotkuksi. Nyt kuitenkin yritän saada jotain edes vähän jäsentynyttä ajatuksenjuoksua aikaiseksi. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, mistä koko maailma kirjoittaa ja puhuu, mutta en ole siinä suhteessa poikkeus: myös oma pääni askartelee koronan maailmassa. Kolme viikkoa. Kolme viikkoa maailmassa, jota ei ikinä olisi osannut kuvitellakaan. Ja edessä on vielä toiset ja varmaan kolmannetkin kolme viikkoa. Jossain jutussa sanottiin, että tähän tottuu. Ei tähän totu. Tai ehkä joku, joku muu kuin minä. Välillä tuntuu, että haalistun, kutistun ja hiljenen. Kuljen tyhjiä katuja ja toivon, etten kohtaisi ketään. Katson kelloa ja luulen, että se on pysähtynyt. Onneksi välillä on kuitenkin päiviä, jolloin kellon viisarit liikkuvat normaalist...

Vain vähän yli viikko sitten maailma muuttui. Ei odottamatta eikä rytinällä, mutta tavallaan kuitenkin. Lukuun ottamatta niitä, jotka elävät täydessä mediapimennossa, jokainen osasi odottaa sitä. Varmaan lukematon määrä silmäpareja istui melkein henkeä pidättäen television ääressä, kun hallitus pahasti myöhässä marssi paikalle ja alkoi luetella numerojärjestyksessä asioita, jotka olisivat eri tavalla kuin eilen. Meillä näitä silmäpareja oli paikalla kolmet, neljännet onneksi olivat kiinnostuneempia ninjoista ja legotorneista. Kun tapahtuu jotain isoa ja odottamatonta, kestää aikansa, ennen kuin viesti menee sen verran perille, että alkaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ja eri ihmisryhmille erikseen. Media alkoi pursuillla tarinoita anarkistipapoista ja -mummoista, jotka olivat päättäneet viis veisata moisista rajoituksista. Päivä päivältä näitä uhkarohkeustarinoita alkaa olla vähemmän. On pakko hyväksyä, että nyt taitaa olla tosi kyseess...

Tasan vuosi sitten aloitin blogini. Tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jonka otsikko oli Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä . Tuona päivänä kalenteri tyhjeni työhön liittyvistä jutuista: palavereista, deadlineista ja etenemisstepeistä, työlistoista. Nyt taitaa siis olla oiva hetki vähän kurkistella menneeseen vuoteen. Halusin kaivella myös hiukan faktatietoa, johon voin peilata omia ajatuksia, fiiliksiä ja kokemuksia. Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe ovat kehittäneet pisteytyksen, jossa erilaisille elämäntapahtumille annetaan stressipisteitä. Taulukko paljastaa jo ensisilmäyksellä, että myös iloiset asiat aiheuttavat stressiä, vaikka usein ajatellaan, että vain kurjat jutut stressaavat. Taulukon maksimi on 100 pistettä ja se sisältää kymmeniä hyvinkin erilaisia elämäntapahtumia. Eläkkeelle jääminen saa 45 pistettä, siis melkoisen paljon. Vertailulukuina potkut aiheuttavat 47 pisteen stressin, ylennys tai alennus töissä 29 pistettä ja avioliiton solmi...

Hämmentävää. Kauhistuttavaa. Päässä ei liiku aiheen aihetta, josta tuntuisi saavan irti edes latteita lauseita. Ajatusten aallokko on tyyntynyt peilityyneksi pinnaksi tai ehkä peilikirkkaaksi jääksi, joka ei mene rikki vaikka sitä kuinka moukaroisi. Olenko ollut liian kauan korpimökin hitaudessa ja ainakin ulospäin tapahtumattomuudessa? Olenko tainnuttanut pääni liian pitkillä unilla ja metsän ja järven melkein meditatiivisella tuijottamisella? Katson kalenteriani. Kaksi tuoreinta viikkoa tosiaankin on aika lailla tyhjiä merkinnöistä: vain hieroja ja kampaaja. Mutta kun katson eteenpäin, kalenteri näyttääkin melkein hengästyttävältä. Lähes kaikkien viikonloppujen kohdalla yli kahtena tulevana kuukautena on merkintä, jo kunnolla sovittu tai päätetty tai sitten kysymysmerkillä koristettu. Ei tämä tyhjäpäisyys kalenteristani voi johtua. Joskus aiemminkin olen todennut, että aasinsillat ovat kävelykeppejä ojien yli, kun ajatus ja teksti eivät juokse flowna. Nyt on taas pakko...