Ja kuinkas sitten kävikään?

Tasan vuosi sitten aloitin blogini. Tasan vuosi sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jonka otsikko oli Tyhjän kalenterin ensimmäinen päivä. Tuona päivänä kalenteri tyhjeni työhön liittyvistä jutuista: palavereista, deadlineista ja etenemisstepeistä, työlistoista. Nyt taitaa siis olla oiva hetki vähän kurkistella menneeseen vuoteen.

Halusin kaivella myös hiukan faktatietoa, johon voin peilata omia ajatuksia, fiiliksiä ja kokemuksia. Psykiatrit Thomas Holmes ja Richard Rahe ovat kehittäneet pisteytyksen, jossa erilaisille elämäntapahtumille annetaan stressipisteitä. Taulukko paljastaa jo ensisilmäyksellä, että myös iloiset asiat aiheuttavat stressiä, vaikka usein ajatellaan, että vain kurjat jutut stressaavat. Taulukon maksimi on 100 pistettä ja se sisältää kymmeniä hyvinkin erilaisia elämäntapahtumia. Eläkkeelle jääminen saa 45 pistettä, siis melkoisen paljon. Vertailulukuina potkut aiheuttavat 47 pisteen stressin, ylennys tai alennus töissä 29 pistettä ja avioliiton solmiminen 50 pistettä. Listan häntäpäässä ovat hauskasti joulu 12 pisteellä ja sakkolapun saaminen 11 pisteellä. Taulukot ja pisteet ovat tietenkin siinä mielessä suuntaa antavia, että jokainen kokemus on yksityinen ja sen taustalla on koko siihenastinen elämä.

Itse luulen, että potkut olisivat olleet tuhannesti kamalampi kokemus, koska siihen liittyy aina epäonnistumisen tunteita – oli niihin sitten aihetta tai ei. Olen kuullut kauhean erilaisia tarinoita eläkkeelle jäämisestä, tolkuttoman hypetyksen ja sitten myös sellaisia, joissa ihminen kävelee itku kurkussa vanhan työpaikan ohi. Itse en kuulu (onneksi) kumpaakaan ryhmään.

Ajan kulumisesta olen eri mieltä aika monien kanssa. Minun aikani ei kulu yhtään nopeammin kuin ennenkään. Itse asiassa tuntuu, että tuosta tyhjän kalenterin päivästä on enemmän kuin vuosi. Oma (tosin oikeaksi todistamaton) teoriani on, että kun on aikaa kokea ja pysähtyä, muistiin tallentuu paljon enemmän sävyjä ja yksityiskohtia kuin silloin, kun koko ajan on ainakin pieni kiireen tunne. Täytyy tosin myöntää, että tämä olemisen ominaisuus kääntyy välillä itseään vastaan: tylsänä päivänä aika voisi oikeasti kulua vähän vauhdikkaammin. Onneksi näitä päiviä on vain harvoin.

Muutama viikko sitten päätin kirjoittaa joka päivä listan asioista, joita olen tehnyt. Aikapätkä oli tarkoituksella tavallista arkea, ja viikon aikana olin tehnyt mm. tällaisia juttuja: yhden blogitekstin kirjoittaminen, italian ja espanjan opiskelua itsekseni ja oppitunneilla, joogaharjoitukset, iltakävely, pari metsälenkkiä (joista toisen tein pienen ystäväni kanssa ja sain ihmetellä asioita, joita en olisi varmaan itse huomannut) ja ”aamulenkki” (joka tosin tapahtui puolen päivän aikaan!), lounas ystävän kanssa, käynti leffassa, kirjoittajaporukkamme tapaaminen ja muutama spurtti sarjamaratonia. Olen ihastunut sarjamaratoneihin! Kun on aikaa kaivella, Areenasta ja Ruudusta löytyy vaikka mitä, ja on aika nautinnollista heittäytyä tarinaan, kun ei tarvitse miettiä aikaista aamuherätystä.

Kaikkein erilaisimmalta tuntui kesä. Kaipasin loman alkamisen tunnetta: odotusta ja h-hetkeä, jolloin vapaus aina tuntui niin suloiselta. Tosin sain tuolle kaipaukselle ylellisen korvauksen, kun ei tarvinnut miettiä loman loppumista. Kesä vain jatkui ja jatkui ja huipentui hohkaavaan helleviikonloppuun, jolloin mittari nousi 36 asteeseen. Tunnelma uimarannalla yhdeksältä illalla oli epätodellinen: kuuma ilma väreili samaan aikaan laskevan auringon kanssa.

Reissussa olen viihtynyt yhteensä 44 päivää (ja olisin viihtynyt enemmänkin). Lisäksi olen pyrähdellyt muutaman kerran kotimaassa. Tätä odotinkin. Jokin kulkuri minussa asuu.

Selailin blogipostauksiani, joita on syntynyt 38 kappaletta. Vähän huvittuneena totesin, että suunnilleen saman määrän olisin kirjoittanut johtoryhmän pöytäkirjoja, jos olisin ollut töissä. Ei ehkä ole vaikea arvata, kummasta tykkään enemmän. Eniten käytetyt tunnisteet ovat ystävyys ja matkustaminen. Eiköhän siinä ole juuri sopiva kiteytys kuluneelle vuodelle. Malja sille!