Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Meren sinisyys syvenee lumoavasti. Ensin se on turkoosia, läpikuultavaa, sitten häikäisevän kirkasta sinistä ja lopulta syvänsinistä kuin vastasyntyneen lapsen silmät. Aurinko laskee vuorten taakse. Keltainen loiste katoaa vähitellen, muuttuu oranssiksi ja lopulta taivas on tulenpunainen. Tummuva yö on kuin lämmin peite. Kapealla kujalla on eriparisia pöytiä ja tuoleja, hiukan vinossa. Ja silti niin vastustamattoman kutsuvia. Tuoksusta on vaikea erottaa, mistä kaikesta se koostuu. Valkosipulista, yrteistä, oliiviöljystä, tuoreesta leivästä. Oliivipuulehdossa laulavat kaskaat, kuiva maa pölyää askelten alla. Vanha mies tulee vastaan, katsoo ensin varovasti ja sitten tervehtii. Kun avaan aamulla parvekkeen oven, lämpö ottaa vastaan, toivottaa tervetulleeksi päivään, jonka seikkailut ovat vielä edessä. Tämä on Kreikka, ystäväni. Ensin ajattelin, että nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika kirjoittaa matkoista, maista, joista on tullut tärkeitä ja rakkaita. Sitten a

Nämä tarinat eivät ole totta. Ehkä Arvo ja Aili eivät koskaan tavanneetkaan. Tai jos tapasivat, he istuvat nyt yhteisen iltateen äärellä. Ehkä Elmeri istuu isänsä kainalossa, joka kertoo, että ei mitään hätää. Ehkä Pirkko ja Reino asuvatkin lähellä toisiaan ja ovat iltakävelyllä meren rannassa. Ja ehkä Laila avaa radion oikealla hetkellä ja sieltä tulee hänen lempikappaleensa. Mutta ne voisivat olla totta. *** Arvon mieli on raskas. Raskas se on ollut jo välillä aiemminkin. Tunnistaako Aili? Näkyykö sen silmistä oivallus vai ovatko ne tyhjät? Silloin Arvo on vain ottanut Ailin syliinsä, silittänyt, puhunut hiljaa. On tuntunut, että Aili ymmärtää kosketuksen, käden lämmön. Nyt Arvon on pakko yrittää työntää tunteet syvälle, jonnekin, josta ne saavat tulla vasta, kun hän on taas takaisin hiljaisessa kodissa. Hoitaja on asettanut Ailin ikkunan ääreen. Sanonut, että Arvo tulee. Aili yrittää pinnistää muistiaan ja sitten hän muistaa, totta kai Arvo. Hänen Arvonsa. Mutta m