Kaliméra ílios

Meren sinisyys syvenee lumoavasti. Ensin se on turkoosia, läpikuultavaa, sitten häikäisevän kirkasta sinistä ja lopulta syvänsinistä kuin vastasyntyneen lapsen silmät. Aurinko laskee vuorten taakse. Keltainen loiste katoaa vähitellen, muuttuu oranssiksi ja lopulta taivas on tulenpunainen. Tummuva yö on kuin lämmin peite.

Kapealla kujalla on eriparisia pöytiä ja tuoleja, hiukan vinossa. Ja silti niin vastustamattoman kutsuvia. Tuoksusta on vaikea erottaa, mistä kaikesta se koostuu. Valkosipulista, yrteistä, oliiviöljystä, tuoreesta leivästä.

Oliivipuulehdossa laulavat kaskaat, kuiva maa pölyää askelten alla. Vanha mies tulee vastaan, katsoo ensin varovasti ja sitten tervehtii.

Kun avaan aamulla parvekkeen oven, lämpö ottaa vastaan, toivottaa tervetulleeksi päivään, jonka seikkailut ovat vielä edessä.

Tämä on Kreikka, ystäväni.

Ensin ajattelin, että nyt ei ehkä ole paras mahdollinen aika kirjoittaa matkoista, maista, joista on tullut tärkeitä ja rakkaita. Sitten ajattelin, että nyt on juuri oikea aika kirjoittaa niistä. Muistella, fiilistellä ja pitää yllä uskoa, että siellä ne ovat, odottamassa.

Kreikkaan en lumoutunut ensikohtaamisella (kuten Italiaan), en myöskään ystävystynyt pikkuhiljaa (kuten Espanjan kanssa kävi). Kreikka on vaan aina tuntunut ystävältä, jonka kanssa on hyvä olla. Ensimmäisistä matkoista kaukaa menneisyydessä on yksittäisiä vahvoja muistikuvia, välähdyksiä, jotka loivat pohjan tulevalle. Ystävyys syntyi vuosina, jolloin minulla oli tapana reissata pääosin yksin. Noina vuosina palaaminen tuntui aina siltä, että olen juuri siellä, missä minun pitääkin olla.

Poimin herkkukorista parhaita hedelmiä.

Ikuinen, lumoava Ateena

En ikinä unohda ensitapaamistani Ateenan kanssa. Olin majoittunut Loutrakiin, lähelle Korinttia ja eräänä päivänä vain nousin bussiin, jossa luki Ateena. En ole varma, oliko minulla edes karttaa ja jos oli, se oli vaatimaton paperi, jonka kanssa suunnistaminen kaupungissa olisi melkoisen mahdotonta. Ensimmäinen yllätys oli se, että bussi ei mennytkään linja-autoasemalle, jonka sijainnin olin joten kuten painanut mieleeni. Olin täysin eksyksissä hohkaavan kuumassa kaupungissa, vesipullossa vain muutama tippa jäljellä. Mutta kun on pakko löytää, silloin löytää. Ja lopulta olin kipuamassa Akropolin rinteitä ja tunsin itseni voittajaksi.

Kun sitten palasin Ateenaan ystävien kanssa monia vuosia myöhemmin, se oli samalla kertaa tuttu ja ihan uusi. Löysin yhtäkkiä paikan, jossa muistin olleeni. Ja sitten toisen. Ja lopulta kaupunki antautui, opin sen kujat, metrolinjat, puistot ja kaikkialla menneisyydestä muistuttavat rauniot ja rakennukset. Kaupunki pysyy varmaan ikuisesti koko maailman top 10 -listallani.

Suloiset saaret

Korfu, Naxos, Lefkas, Rodos, Santorini, Symi. Jokaisella saarella on oma mieli, tekisi mieli sanoa sielu. Ja vaikka niihin saapuisi silmät sidottuina, pystyisi varmaan arvaamaan olevansa Kreikassa.

Suurin yllättäjä oli kuitenkin Rodos. Mielikuva saaresta oli hiukan epäilevä: rantakatu täynnä havaijipaitaisia tukevassa humalassa kuljeskelevia miehiä, baareja, jotka mainostavat suomalaista kahvia ja korvapuusteja. Kahvia ja korvapuusteja löytyi, mutta niin valtavasti muuta upeaa, että moinen klisee lähinnä nauratti. Vanhaan kaupunkiin ei voi olla rakastumatta. Se ei ole muutaman korttelin kokoinen säilytetty vanha osa, niin kuin monissa kaupungeissa, vaan kokonainen muurien ympäröimä kapeiden kujien sokkelo, jonka syvin olemus löytyy sieltä, missä ei ole yhtään kauppaa tai ravintolaa. Lenkillä vallihaudassa voi tehdä aikahypyn. Parhaimmillaan yhtään elävää olentoa ei tule vastaan eikä lainkaan hämmästyttäisi, jos hevonen nelistäisi ohi selässään haarniskaan sonnustautunut ritari.

Vaikka Naxos ei ole maailmanlaidalla, tuntuu, että se on. Ja varmaan siksi, että saarella ei ole lentokenttää. Niinpä matkustuksessa sinne oli hiukkasen menneen maailman charmia. Lennon jälkeen siirryttiin Mykonoksella veneisiin, jotka eivät suuren suuria olleet. Lisäksi kohtalainen merenkäynti antoi lisämausteen merimatkalle. Opin iltaisin paikallisten tavoille: tulin satamaan katsomaan, kun saarelta toiselle matkaavat laivat tulivat ja lähtivät.

Symillä on paikka sydämessäni. En ole ikinä edes yöpynyt saarella, mutta pelkästään päiväreissu jättää lähtemättömän muistijäljen. Pikkuinen värikäs kylä lahdenpoukamassa. Mietin, minkälaista kylässä on talvella, jolloin se elää hiljaa, omassa maailmassaan. Haluaisin kokea.

Reissujen Kreeta

Kreeta oli se ensimmäinen. Ja sen jälkeen moneen kertaan. Yksin, kaksin, ystäväjoukolla. Jokaisella kerralla Kreeta on tarjonnut jotain erilaista. Ehkä kaikkein mieleenpainuvin oli kuitenkin muutaman vuoden takainen reissu yksin. Valitsin paikkakunnan ja majoituspaikan aika lailla spontaanisti, tietämättä kovin tarkkaan minne olin menossa. Kun sitten olin iltamyöhällä bussin viimeinen matkustaja ja katuvalot loppuivat, tajusin, että nyt taisin valita jotain todella erityistä. Asuin pienessä Drapaniaksen kylässä, melko lähellä Kissamosia. Hiljaisia kujia, kanoja, muutama sopivan hienostelematon taverna, minimarket, jossa ensisilmäyksellä ei näyttänyt olevan mitään, mutta tarkemmin katsoen lähes kaikkea tarpeellista. Minulle se tarkoitti vettä, viiniä, hedelmiä, vähän juustoa ja korppuja hätävaraksi. Koin myös, miltä tuntuu olla ihan yksin biitsillä. On vain aaltojen kohina, tuulen laulu, veden vaihtuva sinisyys ja valkeat vaahdot, auringon hehku. Kaskaat jossain vähän kauempana. On kuin meri, aurinkoja tuuli olisivat omiani.