Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Postauksen otsikko on lainattu lehdestä, jonka jokaisessa numerossa on samanniminen juttu. Siinä enemmän tai vähemmän tunnetut ihmiset listaavat viisi asiaa, joista eivät halua luopua. Luen sen melkein aina, kun se osuu silmiin. Listan kautta saa vähän erilaisen tai ehkä arkisemman kuvan ihmisistä, joista on saattanut muodostaa mielikuvan uutisten tai haastattelujen perusteella. Niinpä aloin itsekin miettiä, mitkä olisivat sellaisia asioita ja tekemisiä, joista ehdottomasti haluan pitää kiinni tai ainakin niistä luopuminen olisi vaikea paikka. Joskushan ei voi valita ja silloin on vain taivuttava. Sellaisen paikan eteen jouduin lähimenneisyydessä, kun lapsuuden mansikkapaikka katosi elämästäni. Se olisi ilman muuta päässyt listalleni. Listalle tuli 12 asiaa, joista päätin valita kuusi. Se ei ollut ihan helppoa ja totesinkin, että listalla olevia asioita on melkein mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen. Osa on pieniä ja todella arkisia, osa tapoja elää. Siispä kas tässä kuusi fina...

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain...

Syyskuun ensimmäinen päivä. Huomenna. Se tuijottelee minua kalenterista isoin silmin. Syksy siis alkaa virallisesti ja kesä, jonka alkamista odotin (ja varmaan moni muukin) ristiriitaisin ja jopa pelonsekaisin tuntein, on ohi. Ihan oikea kesä, johon mahtuivat (melkein) kaikki ne asiat, joita kesään kuuluu. Syksyn alkaminen on aina ollut minulle jotenkin erityistä aikaa. Se on enemmän alku kuin uusi vuosi, joka hujahtaa keskellä kaamosta ohi samalla tavalla ja yhtä nopeasti kuin sen kunniaksi ammutut ilotulitusraketit. Syksy sen sijaan on täynnä uusia suunnitelmia ja odotusta. Ensimmäiset muistikuvat syksyn erityisyydestä ovat ensimmäisiltä kouluvuosilta. Uudet koulukirjat tuoksuivat ihanilta ja kaupasta sai lukujärjestyksiä, joiden hienoudesta ja määrästä kilpailtiin kavereiden kanssa. Niihin sitten raapustettiin opettajan antama lukujärjestys. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen oikea suunnitelma. Tuntui isolta. Kun ikävuosi alkoi kahdella numerolla, kouluvuoden alkamiseen alko...