Pyjamahousuelämää ja lentosukkasuunnitelmia

Olen kova hukkaamaan tavaroita. Tai ei ihan niinkään, olen kova kuvittelemaan, että jotain on hukassa: kännykkä, avaimet, bussikortti, käsineet, silmälasit. Useimmat sellaisia tavaroita, joiden olemassaolon haluaa varmistaa, kun on lähdössä jonnekin ja on vähän kiire. Lähes koskaan mikään noista ei ole oikeasti hukassa, useimmiten se löytyy repun pohjalta tai hankalammissa tapauksissa ehkä sohvatyynyn alta.  Jokin aika sitten kuitenkin hukkasin jotain ihan oikeasti. Kuuntelen yleensä bussissa äänikirjaa ja silloin en kiinnitä kovin tarkasti huomiota kaikkeen muuhun, mitä teen tai näen. Bussikortti sujahtaa automaattiohjauksella takin taskuun. Tällä kertaa kuitenkin kävi niin, että parin korttelin päässä bussin päätepysäkiltä huomasin, että bussikortti puuttuu. Ei ollut taskussa, ei repussa, ei missään. Näin, että bussi edelleen seisoo paikallaan, käännyin takaisin ja tihensin askeleitani, jotta ehtisin katsomaan, olinko pudottanut kortin bussiin. Hiukan hengästyneenä selitin kusk...

En voinut vastustaa kiusausta kloonata otsikkoa puolentoista vuoden takaa. Silloin pohdiskelin kevyellä otteella liikunnan jos en nyt ihan syvintä olemusta, niin jotain sinne päin:   Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa - Vai onko pakko? Uusi otsikko ei kuitenkaan ole ihan tarkka klooni. Loppuosa oli aiemmin kysymys, nyt se on toteamus. Ja aihekaan ei ole tällä kertaa sellainen, että sitä voisi käsitellä kovin kevyellä otteella. Yritän kuitenkin vältellä tolkutonta synkistelyä, koska siitä pitää media huolen. Nyt varmaan moni jo arvaa, mistä kirjoitan. Kirjoitan siitä, mistä en oikeastaan tykkää kirjoittaa. Siitä, että korona uhittelee taas. Tai ainakin median otsikoiden mukaan. Taas. Kun aamulla avasin netin (ehkä sekään ei ole kovin viisasta), yksi otsikko kirkui jonkin matemaattisen laskentakaavan tuottamaa skenaariota, joka alkoi oudosti näyttää Ruotsilta. Sen verran olen kuitenkin oppinut suhtautumaan noihin klikkauksia aneleviin otsikoihin, etten anna niiden nostaa sykettäni ainak...

Lämmin, vähän tunkkainen ilma pöllähtää kasvoille, kun metro sukeltaa tunneliin. Sadat jalat astelevat rytmikkään rytmittömästi kohti Way out -aukkoa. Omani muiden mukana, ihmisten joukossa, joita en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmaankaan koskaan enää näe. Siinä se on. Hetki, joka kestää muutaman sekunnin ja sitten katoaa. Omituinen ja vahva läsnäolon tunne. Olen täällä, Lontoon Undergroundin uumenissa ympärilläni satoja ihmisiä, joilla kullakin on oma tarinansa, oma syynsä olla juuri tuolla hetkellä täällä. Tällaisina mikrohetkinä tajuan, miksi matkustan. En matkusta siksi, että näen upeita nähtävyyksiä (saatan niihin kuitenkin tutustua), en siksi, että saisin mahdollisimman hyvää palvelua mahdollisimman hyvässä hotellissa (en yövy hotelleissa, jos suinkin on tarjolla jotain tavallisempaa), en siksi, että matkojen ostaminen on vaivatonta (en haluakaan sen olevan vaivatonta, vaan tutkin ja etsin asuntoja ja lentoja ja paketoin löytöni itse). Matkustan siksi, että koen asioita...

Postasin hetki sitten Facebookiin sarjan kuvia metsästä. Olin ihan arkisella lenkillä metsässä, kamera taskussa. Katse haki kauneutta tai jotain erityistä. Luonnosta sitä löytyy aina, jos vain pysähtyy katsomaan. Vuodenajat värjäävät samat paikat aina uudenlaisiksi, kevään murretut värit vaihtuvat yhtäkkiä alkukesän sokaisevan kirkkaaseen vihreään. Vielä pitkään on murrettujen värien aika. En kuitenkaan tällä kertaa ole aikeissa pohdiskella luontokuvauksen syvintä olemusta, vaikka se sen arvoinen olisikin. Mietin sen sijaan Facebookin syvintä olemusta ja skrollailen omaa aikajanaani taakse päin. Vuoteen näyttää mahtuvan lukuisia postauksia kamerakävelyiltä, luonnossa, jokirannassa, kaupungin kujilla, auringonpaisteessa ja auringonlaskun aikaan. Monessa postauksessa on mukana elämäni tärkein mies, jolla on mittaa vasta metrin verran. Ulkoilukaveri, jolle ei löydy voittajaa. Ystäväiltoja. Kesäiltoja mökillä. Kirjavinkkejä. Matkapostauksia Ateenasta, Alicantesta ja New Yorkista. E...