Ikioma hyvien hetkien lokikirja

Postasin hetki sitten Facebookiin sarjan kuvia metsästä. Olin ihan arkisella lenkillä metsässä, kamera taskussa. Katse haki kauneutta tai jotain erityistä. Luonnosta sitä löytyy aina, jos vain pysähtyy katsomaan. Vuodenajat värjäävät samat paikat aina uudenlaisiksi, kevään murretut värit vaihtuvat yhtäkkiä alkukesän sokaisevan kirkkaaseen vihreään. Vielä pitkään on murrettujen värien aika.

En kuitenkaan tällä kertaa ole aikeissa pohdiskella luontokuvauksen syvintä olemusta, vaikka se sen arvoinen olisikin. Mietin sen sijaan Facebookin syvintä olemusta ja skrollailen omaa aikajanaani taakse päin. Vuoteen näyttää mahtuvan lukuisia postauksia kamerakävelyiltä, luonnossa, jokirannassa, kaupungin kujilla, auringonpaisteessa ja auringonlaskun aikaan. Monessa postauksessa on mukana elämäni tärkein mies, jolla on mittaa vasta metrin verran. Ulkoilukaveri, jolle ei löydy voittajaa. Ystäväiltoja. Kesäiltoja mökillä. Kirjavinkkejä. Matkapostauksia Ateenasta, Alicantesta ja New Yorkista. Erityisiä postauksia: kirjan julkaiseminen, irtisanoutuminen, viimeinen työaamu. Minkälaisen kuvan nämä antavat minusta?

Silloin tällöin kuuluu kritiikkiä, että Facebook ja muut somekanavat antavat valheellisen kuvan ihmisten elämästä, koska postaukset kertovat enimmäkseen hyvistä tai erityisistä hetkistä, juhlista, onnistumisista, matkoista. Olen eri mieltä tai ainakin osittain eri mieltä. En tietysti voi puhua tai kirjoittaa kuin omasta näkövinkkelistäni enkä osaa arvioida, kuinka paljon postataan sellaista, mikä ei ole lainkaan totta. Omat postaukseni ovat. En myöskään osaa ajatella luontokävelyjäni erityisiksi hetkiksi. Ne ovat omaa arkeani ja sellainen osa arkea, jonka olen valmis jakamaan.  Tuntuisi hölmöltä kertoa, että ”Nyt pesen pyykkiä.” Tällä hetkellä ihan oikeasti teen sitä, mutta moisella asialla ei ole itselleni sen kummempaa merkitystä kuin että saan puhtaita vaatteita kaappiini. Saati sitten jollenkin faceprofiilini seuraajalle.

Jokunen aika sitten taisi ilmestyä oikein tutkimus postauksista, joissa oli tavalla tai toisella mukana alkoholi, vaikkapa skumppapullo tai viinilasi. Kuulin ohimennen tutkijan haastattelun, jossa hän kritisoi melko tiukkaan sävyyn näitä postauksia erityisesti siksi, että niiden perusteella kaikkiin hyviin hetkiin kuuluu kippistely. En yhtään kiistä tutkimuksen tulosta, mutta silti: taasko meitä holhotaan? Onko tosiaankin niin, että ystäväporukan yhteen kilahtavat viinilasit ovat huono juttu? Minusta ne ovat hyvä juttu. Voisin toki postata kuvan lasista piimää ennen kuin lähden lenkille ja lasista kuplavettä, kun palaan. Ehkä teenkin sen joskus.

Ennen kuin loin profiilin Facebookiin, olin pitkään sitä mieltä, että mitä ihmettä teen siellä. Kunnes tuli ystävien yhteinen ilta, ja minulle oli tehty jo valmiiksi pohja, joka minun piti vain täydentää ja klikata valmiiksi. Tuo ilta on jo kaukana menneisyydessä. Tuon klikkauksen jälkeen olen löytänyt uudelleen aika monta vanhaa ystävää, jotka muuten olisivat jääneet kadoksiin. Olen voinut olla mukana monen sellaisen ihmisen elämässä, jota en muuten juurikaan tapaisi. Vaikka välissä on läppäri tai känny, tärkeintä on kuitenkin se, että molemmissa päissä on ihminen.

Ja kun mietin, minkälaisen kuvan postaukset antavat minusta, käännänkin asian näin: kun on sellainen päivä, että kaikki menee pieleen tai mikään ei huvita, on hyvä skrollata omaa aikajanaa. Se kertoo, kuinka paljon hyviä asioita omassa elämässä on.