Kun ihmiset ovat lähellä toisiaan
Nyt kun ihmisten on ollut pakko
olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla
kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan
kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse
asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis
määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla
rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin
vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden
joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi
se on saanut outoja ja tummia sävyjä.
Koska tällä kertaa ei ollut aikomus
kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa
yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista,
joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten
välisissä suhteissa. Ei aina kauniina, mutta voimallisena. Selailin taas
kirjapäiväkirjaani ja tällaisia tarinoita ihmisistä löytyi:
Leah Mercer: Kun kerran
kohtasimme
Tunteita ravisteleva tarina, jonka
näyttämöinä ovat Lontoo ja Pariisi. Tarina avautuu kahden ihmisen näkökulmista
samoihin tapahtumiin kahdessa eri aikatasossa. Näiden avulla sukelletaan koko
ajan syvemmälle siihen, mitä on tapahtunut sekä päähenkilöiden tunteisiin ja
kokemuksiin. Kirja jäi iholle pitkäksi aikaa vielä viimeisen sivun jälkeen.
Pirkko Soininen: Ellen
Ihana Firenze! Jo pelkästään kaupungin kuvaus ansaitsee isot aplodit. Kun siihen lisätään Ellenin tarina ja lumoava kieli, syntyy jotain ainutlaatuista. Lukija pääsee mukaan vuosikymmeniä kestäville matkoille, joiden aikana nuoresta väsymättömästä Ellenistä tulee iäkäs, väsynytkin. Rakkaus Firenzeen ei muutu.
Rosie Walsh: Hän lupasi
soittaa
Jonkin matkaa tarina vaikutti vetävästi kirjoitetulta ihmissuhdetarinalta, mutta pieniä vihjeitä jostain paljon synkemmästä tuli silloin tällöin, kuin raollaan olevia ovia, joista ei kuitenkaan pystynyt kunnolla kurkistamaan. Sitten tuli juonenkäänne, joka ei jättänyt kylmäksi. Ensimmäinen ajatus: Ei se nyt näin voi mennä. Eikä mennytkään.
Linda Olsson: Sonaatti
Miriamille
Ehkä paras ikinä lukemani kirja. En osaa edes määritellä, miksi. Se vaan on. Tarina on mieletön matka sekä aikaan että paikkoihin (Uusi-Seelanti, Krakova, Ruotsin saaristo). Toisen maailmansodan ajan maailma piirtyy todellisena, ihmisten kautta. Upeinta on kuitenkin päähenkilön sisäisen matkan kuvaus läpi ajan ja maanosien.
Heidi Köngäs: Mirjami
Tätä kirjaa voisi määritellä
tärkeäksi, arvokkaaksi. Se kertoo tavallisten ihmisten, pääosin naisten,
näkökulmasta ajasta, jota useimmiten kuvataan miesten silmin. Talvi- ja
jatkosota avautuvat aivan uudella tavalla: puute, paperikengät, pelko ja huoli
olivat naisten arkea – ja silti unelmat ja toiveet aivan samanlaisia kuin minä
aikakautena tahansa.
Riikka Pulkkinen
Riipaiseva tarina perheestä tai ei oikeastaan perheestä vaan perheenjäsenistä, jotka on revitty erilleen. Vangitseva suhdeverkko, jossa jokainen on jollain lailla haavoittunut. Kaiken keskellä on Aurelia, lumoava ja ristiriitainen hahmo, joka etsii totuutta.
Katja Kallio: Karilla
Kun tarina antaa lukijalle monta erilaista ikkunaa samoihin tapahtumiin, ei voi olla (ainakaan kokonaan) kenenkään puolella. Kirjan henkilöt ovat kukin hiukan epämiellyttäviä ja kuitenkaan heistä ei voi olla pitämättä. Eikä voi olla pohtimatta, miten aiemmat kokemukset muokkaavat ihmistä ja toisaalta miten luja on biologinen side, vaikka ei haluaisikaan.
Kommentit
Lähetä kommentti