Kun ihmiset ovat lähellä toisiaan


Nyt kun ihmisten on ollut pakko olla erossa toisistaan, kaukana ainakin fyysisesti, kummallisella tavalla kirkastuu se oikeastaan itsestään selvä asia, että ihminen on oikeastaan kunnolla olemassa vain suhteessa muihin ihmisiin. Sana yksinäisyyskin itse asiassa tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu jotain – toiset ihmiset – sekin siis määritellään suhteena muihin ihmisiin. Ja vaikka yksin oleminen voi olla rauhoittavaa, nautinnollista ja melkein meditatiivista, se useimmiten on silloin vapaaehtoista, jolloin voi itse päättää, milloin on jälleen aika lähteä muiden joukkoon. Viime kuukausina yksin oleminen ei ole ollut vapaaehtoista ja siksi se on saanut outoja ja tummia sävyjä.

Koska tällä kertaa ei ollut aikomus kirjoittaa koronasta ja sen aiheuttamista murheista, en ala pyöritellä teemaa yhtään syvällisemmin. Tarkoitus on kirjoittaa kirjoista. Sellaisista kirjoista, joissa ihmiset ovat lähellä toisiaan, joissa elämisen syvin olemus näyttäytyy ihmisten välisissä suhteissa. Ei aina kauniina, mutta voimallisena. Selailin taas kirjapäiväkirjaani ja tällaisia tarinoita ihmisistä löytyi:


Leah Mercer: Kun kerran kohtasimme

Tunteita ravisteleva tarina, jonka näyttämöinä ovat Lontoo ja Pariisi. Tarina avautuu kahden ihmisen näkökulmista samoihin tapahtumiin kahdessa eri aikatasossa. Näiden avulla sukelletaan koko ajan syvemmälle siihen, mitä on tapahtunut sekä päähenkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin. Kirja jäi iholle pitkäksi aikaa vielä viimeisen sivun jälkeen.


Pirkko Soininen: Ellen

Ihana Firenze! Jo pelkästään kaupungin kuvaus ansaitsee isot aplodit. Kun siihen lisätään Ellenin tarina ja lumoava kieli, syntyy jotain ainutlaatuista. Lukija pääsee mukaan vuosikymmeniä kestäville matkoille, joiden aikana nuoresta väsymättömästä Ellenistä tulee iäkäs, väsynytkin. Rakkaus Firenzeen ei muutu.


Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Jonkin matkaa tarina vaikutti vetävästi kirjoitetulta ihmissuhdetarinalta, mutta pieniä vihjeitä jostain paljon synkemmästä tuli silloin tällöin, kuin raollaan olevia ovia, joista ei kuitenkaan pystynyt kunnolla kurkistamaan. Sitten tuli juonenkäänne, joka ei jättänyt kylmäksi. Ensimmäinen ajatus: Ei se nyt näin voi mennä. Eikä mennytkään.


Linda Olsson: Sonaatti Miriamille

Ehkä paras ikinä lukemani kirja. En osaa edes määritellä, miksi. Se vaan on. Tarina on mieletön matka sekä aikaan että paikkoihin (Uusi-Seelanti, Krakova, Ruotsin saaristo). Toisen maailmansodan ajan maailma piirtyy todellisena, ihmisten kautta. Upeinta on kuitenkin päähenkilön sisäisen matkan kuvaus läpi ajan ja maanosien.


Heidi Köngäs: Mirjami

Tätä kirjaa voisi määritellä tärkeäksi, arvokkaaksi. Se kertoo tavallisten ihmisten, pääosin naisten, näkökulmasta ajasta, jota useimmiten kuvataan miesten silmin. Talvi- ja jatkosota avautuvat aivan uudella tavalla: puute, paperikengät, pelko ja huoli olivat naisten arkea – ja silti unelmat ja toiveet aivan samanlaisia kuin minä aikakautena tahansa.


Riikka Pulkkinen

Riipaiseva tarina perheestä tai ei oikeastaan perheestä vaan perheenjäsenistä, jotka on revitty erilleen. Vangitseva suhdeverkko, jossa jokainen on jollain lailla haavoittunut. Kaiken keskellä on Aurelia, lumoava ja ristiriitainen hahmo, joka etsii totuutta.


Katja Kallio: Karilla

Kun tarina antaa lukijalle monta erilaista ikkunaa samoihin tapahtumiin, ei voi olla (ainakaan kokonaan) kenenkään puolella. Kirjan henkilöt ovat kukin hiukan epämiellyttäviä ja kuitenkaan heistä ei voi olla pitämättä. Eikä voi olla pohtimatta, miten aiemmat kokemukset muokkaavat ihmistä ja toisaalta miten luja on biologinen side, vaikka ei haluaisikaan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.