Déjà vu ja muita kolhuja
Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään. Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen. Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain...