Déjà vu ja muita kolhuja
Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini
pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan,
että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni
mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein.
Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat
loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen,
miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää
enemmän kuin aiheita. Näköjään.
Koska edelleen aihevarastoni
näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin
niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen.
Yhteinen illallinen. Peruttu.
Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja,
mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän
kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä
uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain, minkä tiesi tulevan, mutta jonka toivoi jäävän
tulematta. On kuitenkin jännittävä havaita, kuinka tunnetila on erilainen kuin
keväällä, jolloin päällimmäisenä oli hämmennys, pelkokin: mitä oikein on tapahtumassa?
Nyt päällimmäisenä on ehkä kiukku tai jokin sen suuntainen tunne. Ei taas! Mutta
taivun, koska se on viisainta, sekä itseni että muiden ihmisten takia. Enää en
kuitenkaan jaksa hermostua shokkiotsikoista, luen vain tilastot, jotta tiedän.
Ja seuraan Trumpin ihmetarinaa, johon en usko alkuunkaan.
Loppukesän ja syksyn olen joutunut
lisäksi toteamaan, että se, minkä luuli olevan lähes ikuista, ei sitä olekaan.
Toki tuollainen toive on vähän lapsenomainen, mutta niin on asiakin - tavallaan.
Paikka, joka on ollut mansikkapaikkani lähes koko elämäni, lapsuuden ikikesistä
lähtien, on pian ehkä jonkun muun. Olin kuullut tarinoita (läheltäkin), miten
sisarusten yhteinen omistaminen ajautuu umpikujaan, mutta luulin, että niin ei
käy minulle. Kävi kuitenkin. Yhteistä ratkaisua ei näytä löytyvän, tarjoamani
rahasumma ei riitä, toinen osapuoli on järkähtämätön. Olen siis selkä seinää
vasten ja nyt vain odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Ei kaksi ilman kolmatta. Tämä oli
äitini usein käyttämä lausahdus, yksi monista. Vaikka en uskokaan, että tuolla
on muuta arvoa kuin kanasanperinne, se näyttää nyt pitävän paikkansa. Sain
uudet naapurit. Ihan kiva nuori pariskunta. Mutta on yksi pikkujuttu. Toinen
heistä on ammattirumpali, joka harjoittelee kotona, seinäni takana. Tarkoitus
on kuulemma äänieristää tila, mutta en ole vakuuttunut tuloksesta, ennen kuin
voin todeta, että se toimii. Niinpä olen varovasti ajatellut, että jossain
muuallakin voisi asua. Ajatus on outo. Mutta jos päästän sen vähän enemmän
irti, tiedän, mitä haluaisin: pikkuisen talon pikkuisella tontilla, ilman
seinänaapureita.
Postauksen kuvituksen päätin
kuitenkin valita siitä positiivisemmasta valikoimasta, joka onneksi on olemassa.
Kommentit
Lähetä kommentti