Déjà vu ja muita kolhuja

Pyyhin virtuaalisen pölyn blogini pinnalta. Tuijotan edellisen postauksen päivämäärää enkä oikein pysty uskomaan, että edellisestä kirjoituskerrasta on kolme viikkoa. Olen asettanut itselleni mihinkään kirjaamattoman tavoitteen, että julkaisen postauksen parin viikon välein. Ei voi olla niin, että aiheet loppuvat maailmasta. Päästäni ne näköjään voivat loppuakin. Ja kun olen yhtä aikaa itseni pomo ja työntekijä, vastaaminen siihen, miksen noudata deadlineja, on helppoa. Noita perusteluja päässäni riittää enemmän kuin aiheita. Näköjään.

Koska edelleen aihevarastoni näyttää kuivahtaneelta, on pakko tyytyä ajankohtaiskatsaukseen. Ehkä onkin niin, että juuri se on syynä täydelliseen flown katoamiseen.

Yhteinen illallinen. Peruttu. Ystäväilta. Peruttu. Italian tunti. Peruttu. Kalenterini on täynnä sanoja, mutta tyhjenee uhkaavasti sisällöltään. Tulee déjà vu jonnekin seitsemän kuukauden päähän. Päässä takoo ”voi hitto”! Eihän tämä mikään järisyttävä uutinen ole, ehkäpä enemmänkin jotain, minkä tiesi tulevan, mutta jonka toivoi jäävän tulematta. On kuitenkin jännittävä havaita, kuinka tunnetila on erilainen kuin keväällä, jolloin päällimmäisenä oli hämmennys, pelkokin: mitä oikein on tapahtumassa? Nyt päällimmäisenä on ehkä kiukku tai jokin sen suuntainen tunne. Ei taas! Mutta taivun, koska se on viisainta, sekä itseni että muiden ihmisten takia. Enää en kuitenkaan jaksa hermostua shokkiotsikoista, luen vain tilastot, jotta tiedän. Ja seuraan Trumpin ihmetarinaa, johon en usko alkuunkaan.

Loppukesän ja syksyn olen joutunut lisäksi toteamaan, että se, minkä luuli olevan lähes ikuista, ei sitä olekaan. Toki tuollainen toive on vähän lapsenomainen, mutta niin on asiakin - tavallaan. Paikka, joka on ollut mansikkapaikkani lähes koko elämäni, lapsuuden ikikesistä lähtien, on pian ehkä jonkun muun. Olin kuullut tarinoita (läheltäkin), miten sisarusten yhteinen omistaminen ajautuu umpikujaan, mutta luulin, että niin ei käy minulle. Kävi kuitenkin. Yhteistä ratkaisua ei näytä löytyvän, tarjoamani rahasumma ei riitä, toinen osapuoli on järkähtämätön. Olen siis selkä seinää vasten ja nyt vain odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Ei kaksi ilman kolmatta. Tämä oli äitini usein käyttämä lausahdus, yksi monista. Vaikka en uskokaan, että tuolla on muuta arvoa kuin kanasanperinne, se näyttää nyt pitävän paikkansa. Sain uudet naapurit. Ihan kiva nuori pariskunta. Mutta on yksi pikkujuttu. Toinen heistä on ammattirumpali, joka harjoittelee kotona, seinäni takana. Tarkoitus on kuulemma äänieristää tila, mutta en ole vakuuttunut tuloksesta, ennen kuin voin todeta, että se toimii. Niinpä olen varovasti ajatellut, että jossain muuallakin voisi asua. Ajatus on outo. Mutta jos päästän sen vähän enemmän irti, tiedän, mitä haluaisin: pikkuisen talon pikkuisella tontilla, ilman seinänaapureita.

 

Postauksen kuvituksen päätin kuitenkin valita siitä positiivisemmasta valikoimasta, joka onneksi on olemassa.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vastasyntynyt lennähti maailman tuuliin

Ikuisia ja kadonneita

Jaksaa. Jaksaa. Jaksaa. – Pakkohan se on.